Mummulan vintti oli lapsuuteni hurjin leikkipaikka – ja yhä vieläkin ullakko muuttuu pimeällä pelottavaksi
Päivänvalossa visioin ullakolle tunnelmallista lisähuonetta, mutta jos joudun käymään siellä iltasella, en katso ikkunan pimeään ruutuun, Sanna Stellan kirjoittaa kotinsa yläkerrasta.
Kotimme yläkerta on sähkötön, lämmötön vintti täynnä vanhoja kansakoulun tavaroita. Siellä lojuu laatikoita täynnä pölyisiä oppikirjoja ja muutama rikkinäinen tuoli. Hormia vasten nojaa iso, kellastunut opetustaulu, jonka kuvassa komeilee Raamattu.
Iltapäivisin vintin päädyssä olevasta ikkunasta siivilöityy kaunis valo vanhaan, koskemattomaan tilaan, jota kehystävät komeat hirret. Jos siristän silmiäni ja eliminoin kuvasta roinan ja auringonvalossa leijailevan pölyn, pystyn visioimaan sinne tunnelmallisen ullakkohuoneen.
Pimeän tullen ullakko on ihan jotain muuta. Se muuttuu tuntemattomaksi vyöhykkeeksi, jonne ei tee mieli mennä. Rappusten yläpäässä sijaitsee pieni varastotila, jonka seinään on puhkottu ikkuna vintille. Jos joudun käymään siellä iltasella, en katso ikkunan pimeään ruutuun. Olen ihan varma, että vanhapiikaopettajatar tuijottaisi tyhjin silmin takaisin – tai ullakolle unohdettu kuriton oppilas kirkuisi äänettömästi vasten lasia. Toimitan asiani nopeasti ja palaan alakertaan.
Vaikka en usko, että talossamme kummittelisi – mitä nyt valot talon vanhimmassa päädyssä menevät itsekseen päälle ja pois – mutta vintti on silti jännittävä paikka.
Tarinoiden vintit ovat usein pelottavia. Niihin on sijoitettu hulluja naisia huutamaan häkkeihin, piiloteltuja lapsia istumaan nurkkiin hiljaa, ja lepakot, nuo vampyyrien sukulaiset, mekastavat ullakoilla öisin.
Ullakot ovat pelottavia sen takia, että niissä on pimeää, eikä oikeastaan kukaan ole enää perillä siitä, mitä niistä voi löytää. Vinteillä on menneisyys. Ne kätkevät sisäänsä asioita, jotka ovat unohtuneet ja sellaisia, jotka haluaisi unohtaa.
”Jos lattialistasta sattuu lähtemään pätkä tai jos kolme kaakelia irtoaa, ullakon jossittelulaatikosta löytyy!”
Mummulan vintti oli lapsuuteni hurjin ja kiinnostavin leikkipaikka. Vanhan maatalon yläkerran sivuvarastoissa, vinon katon matalimmissa nurkissa kuiskivat sukupolvien tarinat.
Aarteista kallein oli äitini vanha kasvio. Sen sivuilta löysin vahvalle paperille kiinnitetyn kuivatun siankärsämön ja kaunokirjoituksella kirjoitetun nimen kasvin vieressä.
Kuka oli se lapsi, joka nämä kauniit koukerot osasi kirjoittaa? Minun äitini. Millainen nuori käytti näitä seinille ripustettuja teryleenimekkoja? Minun äitini. Koska äideillä ei ole lasten mielestä vanhemmuuden ulkopuolista elämää, oli vintin löydöistä kiinnostavaa muodostaa kuva ihmisestä, joka oli ollut olemassa joskus ennen minua.
Jokaiselta vintiltä löytyy laatikko täynnä vanhoja rakennusmateriaaleja: maalipurkin loppu, pätkä lattialistaa, muutama kaakeli. Jossittelulaatikko on täynnä potentiaalia. Jos lattialistasta sattuu lähtemään 12 sentin pätkä tai jos kolme kaakelia irtoaa vessan seinästä, niin ei hätää, jossittelulaatikosta löytyy! Niin kauan kuin laatikko on vintillä, ei sieltä mitään tarvitse, mutta ei sitä uskalla poiskaan laittaa. Se siis toimii kuin vakuutus.
Ihmisen vintillä asustaa mieli. Sekin voi olla pelottava paikka, jonka hämyisissä nurkissa vaanii kaikkea vanhaa ja tarpeetonta. Siksi vinttiä kannattaa tuulettaa usein ja heittää samalla turhat roinat pois. Mitä avarampaa ja pölyttömämpää, sen vähemmän mörköjä.
Sanna Stellan on vanhassa kansakoulussa asuva näyttelijä, joka ottaa vintille mukaan taskulampun.
Kuvateksti: kuva Kristiina kurronen
