Äidin kuoltua jouduin pohtimaan samaa kuin suuri joukko ikätovereitani: mitä tehdä edesmenneiden vanhempien mökille
Johanna Vuoksenmaa ajatteli olevansa aivan liian levoton mökki-ihmiseksi, kunnes vanhempien kesämökki jäi hänelle heidän kuolemansa jälkeen. Pian hän löysi itsestään sarjaremontoijan.
”Muoviton lattiamaali, rengaskaivon vesianalyysi, vaikeiden puiden kaato. Miten rakennetaan beach volley -kenttä? Hormien korjaus Hämeenlinna, hehkulamppuvalosarja, raivaussahan vuokraus, tikkaat ja sillat, kuivakäymälän käyttöohje, vintagevalaisin ja varainsiirtovero.”
Nettiselaimeni historiatiedot saavat minut purskahtamaan nauruun. Jos ryhtyisin ennustajaksi, tietäisin, miten toimia. Lainaisin asiakkaalta kännykkää, vilkaisisin vaivihkaa viimeiset nettihaut ja hämmästyttäisin kaikki kertomalla täsmälleen mitä lähitulevaisuudessa tapahtuu.
Ylle kirjatun hakulistan perustella kuka tahansa amatööriennustajakin osaisi todeta, että olen vastikään hankkinut mökin. Ja tulen taatusti viettämään siellä työteliästä aikaa. Ja että minulle ”saattaa tulla lähitulevaisuudessa yllättäviä menoja”.
”Järkeni sanoi, että minulla ei olisi paikalle mitään käyttöä, mutta ilmeisesti jokin muu mieleni komponentti otti ohjat. Nyt ollaan tässä, ja mökki on minun.”
En ole yhtään mökki-ihminen. Olen liian levoton sellaiseksi. Ajattelen, että kesällä pitää liikkua, pyöräillä, uida mahdollisimman monessa eri järvessä ja kiertää Suomea. Lisäksi kotona Pispalassa on kaikki mökin hyvät puolet eli puusauna, pihagrilli, riippukeinu ja järvi lähellä, mutta kuitenkin tiskikone keittiössä ja kaupunki mäen takana.
Silti kävi näin. Rapsuttelen tätä kirjoittaessani kattomaalin roiskeita peukalonkynsistäni ja mietin, mihin työmaahan tarttuisinkaan mökillä huomenna.
Elämässäni on jo vuosia ollut sähkötön, vedetön ja tietön erämökki, jonka omistan yhdessä exäni kanssa. Paikka on luontoparatiisi, mutta sinne on pitkä matka eikä ahtaissa tiloissa mahdu majoittamaan ystäviä.
Ehkä se on yksi syy lipsahdukseeni. Mökkiasioissa vallitsee kohtaanto-ongelma. Minulla on paljon mökkihulluja ystäviä, joilla ei ole paikkaa, missä lomailla, ja minä, jolla on vuosia ollut tämä äitini mökki helposti saavutettavissa, alle tunnin matkan päässä sekä Helsingistä että Tampereelta, en ole sitä juurikaan käyttänyt.
Äidin kuoltua jouduin veljeni kanssa pohtimaan samaa kuin miettii suuri joukko 60-luvulla syntyneitä ikätovereitamme: mitä tehdä edesmenneiden vanhempien mökeille. Järkeni sanoi, että minulla ei olisi paikalle mitään käyttöä, mutta ilmeisesti jokin muu mieleni komponentti otti ohjat. Nyt ollaan tässä, ja mökki on minun.
”Ja kun yksi kolkka mökissä ehostuu, alkaa viereinen huone vaatia samaa. Ja kuisti. Ja sauna. Ja ranta. Ja hormi.”
Olen yhtä innoissani kuin pienenä sisustaessani nukkekotiani. Koska kaikki paikat ovat vähän rempallaan, remonttia pitää joka tapauksessa tehdä, ja nyt saan tehdä kaiken oman pääni mukaan. Remontti- ja raivaushommat ovat parasta rentoutumistoimintaa ajatustyöläiselle. Elokuvia ja sarjoja tehdessä menee vuosia ennen kuin ajatus tulee näkyväksi, mutta huone voi saada uuden ilmeen jo päivän työllä.
Aamulla suuntaan siis maalikauppaan. Aion ostaa vaaleanpunaista maalia, koska jos hiirenkorvien ja kirsikankukkien väriharmoniaa ihaillessa syntyy idea vaaleanpunaisesta lattiasta vihreäseinäiseen huoneeseen, se toteutetaan.
Ja kun yksi kolkka mökissä ehostuu, alkaa viereinen huone vaatia samaa. Ja kuisti. Ja sauna. Ja ranta. Ja hormi. Hommat eivät lopu, mutta kihisen mökki-ilon jakamisinnosta jo nyt.
Näen pinkkihullun ystäväni tuijottelemassa kirsikankukkien väristä lattiaa, koko lentopallojoukkueeni pelaamassa biitsiä kentälläni, mökittömän ystäväpariskunnan juhannussaunassa, ruokarinkiläiset majoittumassa ympäri taloa ja syyskesän vieraat kumartuneina suuren pöydän ympärille pelaamaan lautapelejä sen vintagelampun valossa, jota netistä viime viikolla metsästin.
Tiedän jo nyt, että tämä kauppa kannatti. Jaettu ilo on ainakin kymmenkertainen ilo.
