”Ensiksi kohtasivat äänemme. Ne olivat kuin kaksi magneettia, jotka vetivät energioita puoleensa.

Siitä on nyt 40 vuotta. Olin 27-vuotias ja saanut kiinnityksen Helsingin kaupunginteatteriin. Susa oli kaksikymppinen Ylioppilasteatterin näyttelijä. Teimme Molièren Ihmisvihaajaa, ja siinä emännän ja palvelijan ainoa kontakti oli kaksiääninen hyräily. Silloin tuli tunne, että äänemme kuuluvat yhteen.

Susan valmistumisen jälkeen teimme kolme vuotta töitä yhdessä Kaupunginteatterissa. Vuonna 1985 irtisanoin itseni, koska en saanut virkavapaata ja pientä helpotusta työtahtiin, vaikka kotona oli kaksi pientä lasta.

Meillä nuorilla näyttelijöillä teetettiin valtavasti töitä, emmekä ehtineet hengähtää edes pientä hetkeä. En yksinkertaisesti jaksanut sitä.

Muutama päivä minun jälkeeni myös Susa irtisanoutui. Se oli meidän protestimme sitä työkulttuuria vastaan.

Freelancerina elämä oli joustavampaa. Heikki Kinnunen ja Erkki Saarela pyysivät meidät mukaan uuteen viihdeohjelmaan. Soitinmenoja oli tarkoitus tehdä yksi kausi, mutta se jatkui kaksi vuotta. Opettelimme uusia lauluja jokaiseen ohjelmaan. Se oli tärkeä koulu komedian parissa.

Työ on ollut meitä yhdistävä tekijä. Ja laulamisen energia. Olemme aina tienneet, että sillä saralla voimme luoda yhdessä vaikka mitä. Ymmärrämme toisiamme, välillä jopa paremmin kuin puolisomme. Ei ole mitään, mitä emme olisi voineet toisillemme jakaa.

Ystävyyden arvo on ollut suurimmillaan väsymyksen hetkillä. Menetin äitini pari vuotta sitten, ja suru yllätti minut painavuudellaan. Susa lauloi äitini arkun äärellä. Hetki oli samalla pakahduttava ja voimaannuttava.

Susan kirjoittama Ystävät-laulumme kertoo siitä, kun voi vaikka kolmelta yöllä soittaa toiselle. Vuosien varrella olemme olleet vuorotellen toistemme ”terapeutteina”.

Näin pitkässä ystävyydessä on ollut erilaisia vaiheita. Välillä on tullut sellainen olo, että haluan kävellä polkua itsekseni ja katsoa, mihin se johtaa. Hyvässä ystävyydessä ei pidetä kynsin hampain kiinni eikä kahlita toisen kasvamista. Energiat vetävät takaisin yhteen sitten kun sen aika taas on.

Susalta olen oppinut herkkyyttä. Hänen sisäinen lapsi kulkee mukana koko ajan. Susa uskaltaa pitää tunteensa näkyvillä. Olen kouluttautunut myös mentoriksi ja huomannut niitä töitä tehdessäni, kuinka suuri voimavara yksikin hyvä ystävä ihmisen elämässä on. Jossain tilanteessa se auttaa enemmän kuin pillerit tai kainalokeppi. Toivoisin, että jokainen miettisi, kenelle voisi olla sellainen ihminen.

Juhlavuotemme kunniaksi toivoisimme pääsevämme keikkailemaan yhdessä. Katson suurella lempeydellä ja kunnioituksella 40 vuotta kestänyttä ystävyysretkeämme. Olen onnellinen, että ainutkertaisessa elämässä minulla on ollut tällainen ihmissuhde.”

”Muistan elävästi, kun näin Eijan näyttelevän Herra Langen rikoksessa. Hänen roolinsa oli mykkä, mutta hän lauloi kuin enkeli. Ajattelin, että haluaisin tulla yhtä läsnäolevaksi ja taitavaksi näyttelijäksi. Vuotta myöhemmin sain roolin Ihmisvihaajasta. Siitä alkoi ystävyytemme.

Kaupunginteatterissa meillä oli noin 30 näytöstä kuukaudessa ja siihen päälle uuden näytelmän harjoitukset. En ollut yhtä rohkea kuin Eija, mutta uskalsin kuitenkin irtisanoutua hänen perässään, vaikka minua uhkailtiin jopa urani katkeamisella.

Soitinmenojen aikaan pohdimme, mitä kaikkea voisimme tehdä yhdessä. Uskalsimme luottaa unelmiimme. Kerran Mainostelevision kahvilassa harmittelimme, miksei mikään teatteri ollut kiinnostunut lasten musikaalista Max ja Moritz. Selän takana seisonut Reima Jokinen sanoi, että tehkää se meille Teatteri 2000:een. Esitys sai sinä vuonna Teatterikesän erikoispalkinnon.

Välillä täytyy kokeilla juttuja myös yksin, jotta saa uusia siemeniä tuotavaksi ystävyyteen. Pitkän tauon jälkeen yhdessä laulaminen on fyysinen kokemus: annamme kaiken sen, mitä tunnemme toisiamme kohtaan, virrata vapaasti ulos.

Meillä molemmilla on tietysti muita ystäviä, mutta tämä ihmissuhde on elämän peruskallio.

Kriisejäkin on ollut, mutta ne ovat liittyneet elämäntilanteisiin yleensä, kiireeseen tai lasten korvatulehduskierteisiin. Kateutta en ole tuntenut: olemme erilaisia, niin ihmisinä kuin näyttelijöinä. Varsinkin alussa ihailin Eijaa niin valtavasti, että se saattoi näkyä arkuutena lavalla.

Mitä enemmän ikää on tullut, sitä paremmin olen ymmärtänyt erilaisuutemme rikkautena. Minun aivoni ovat hattaraa. Melkein jokaisesta nuotistakin on sivu kateissa. Eijan sisällä asuu pieni mapittaja, ja kaikki sadat nuotit ovat järjestyksessä. Rakastan, kun Eija sanoo, että minäpä teen vähän exeliä.

Vuoden 2000 joulukuussa äänihuulestani leikattiin kyhmy. Ääneni oli rikki melkein kahdeksan kuukautta. Eija ymmärsi, miten tuskallista oli pelätä, että menetän ääneni kokonaan. Se tuntui kuin sielu vietäisiin.

Muistan yhden konkreettisen pienen tilanteen, missä autoin Eijaa. Seurasin omalta pihaltani, kun hän vei lapsenlastaan mustikkaan, uimaan ja pyöräilemään saman päivän aikana. Laitoin hänelle kauniin annoksen lohta ja uusia perunoita, ja vein ne pöydälle odottamaan. Illalla Eijaa oli alkanut heikottaa, kun hän oli unohtanut kaikessa tohinassa syödä. Sitten hän löysi tuomani ruoan ja ihmetteli, että haltijako hänen tuvassaan oli käynyt.

Haaveilemme leikkisästi kiikkutuolikeikoista näyttelijöiden palvelutalossa. Sietämättöminä vanhuksina kyllästyttäisimme kaikki laulamalla aamusta iltaan Maxia ja Moritzia ja vetämällä tuhannetta Sydänviiniä-konserttiamme.”

Eija: Susan naurua ja huumoria.

Susanna: Isoa sydäntä, jolla hän lähestyy maailmaa.

Eija: Susa muistuttaa hellää suomalaista hiiriemoa ja erästä kanadalaista taitoluisteluvalmentajaa.

Susanna: Eijassa on huima annos äiti Teresaa. Maailmanparantajan sydän sykkii hädässä olevien rinnalla. Sitä sydäntä minä rakastan ja ihailen.

Eija: Susa on hemmetin hyvä kirjoittamaan laulujen tekstejä. Niissä on konkreettisia ja tunnistettavia asioita.

Susanna: Eija on älyttömän hyvä silittämään. Hän myös osaa laulaa Nissepolkan nopeammin kuin kukaan muu.

Eija: Unicef on yhteinen intohimomme. Hyvän tahdon lähettiläinä pääsimme käymään Ruandassa kansanmurhasta kertovassa museossa. Se oli todella vaikuttava kokemus. Nyt teemme vapaaehtoistyötä muun muassa Syyrian lasten auttamiseksi.

Susanna: Kerran Roomassa katsoimme pienessä hotellihuoneessa kammottavia italiankielisiä ohjelmia ja simultaanitulkkasimme niitä suomeksi. Se on jäänyt mieleen.