”Edesmennyt aviomieheni Aki opetti minut taistelemaan, mutta ennen kaikkea myös häviämään. Vapaaottelijana hän oli hyvä ottamaan turpaan kirjaimellisesti, ja sitä taitoa minä olen tarvinnut symbolisesti.

Akilla oli kaksisuuntainen mieli­ala­häiriö, ja hän teki itsemurhan kymmenen vuotta sitten. Jäin silloin 3- ja 8-vuotiaiden lastemme totaaliyksinhuoltajaksi.

Samoihin aikoihin omakoti­talomme paljastui homepommiksi. Remontoin talon Akin henkivakuutusrahoilla terveeksi ja myin sen – mutta ostaja haastoi minut oikeuteen niistä osista taloa, joita en ollut remontoinut.

Olisi helppoa tuomita mies, joka tappoi itsensä ja jätti vaimonsa ja kaksi pientä lastaan keskelle helvetillistä homeremonttia. Aki oli kuitenkin paljon enemmän kuin äärimmäinen ratkaisunsa.

Akin omintakeinen elämänkatsomus antoi minulle eväitä toipua hänen kuolemastaan. Hänen kykynsä nauraa jopa kuolemalle antaa minulle yhä voimia.

Aki hoiti asiat suoraselkäisesti ja silmiin katsoen. Minusta on tullut akimainen. Menen suoraan uhkia kohti, ja avoimuus on aseeni. Vuodet Akin kanssa opettivat minulle myös sitkeyttä, jolla jaksoin taistella hometalohelvetissä hovioikeuteen asti ja lopulta ottaa siellä turpaan.

Akin asenne oli, että tuli mitä tuli, otan sen vastaan. Ajattelen nykyään monista asioista, että antaa tulla vain: nämä oikeustaistelut ovat verrattain pieniä juttuja, enää ei ole kyse ihmishengistä.”

”Facebookissa saa määritellä, kuka voi hallinnoida muistotiliäni kuolemani jälkeen. Oli selvää, että laitan siihen lapsuudenystäväni Mirkan.

Kasvoimme yhteen yläasteella. Olin saanut matematiikasta ehdot ja vanhempani palkkasivat Mirkan opettamaan sitä minulle. Mirka otti minut, kapinallisen ja kipuilevan teinin, siipiensä suojaan. Se oli alkusoittoa vuosikymmenien kaavaan, jossa minä olen pulassa ja Mirka pelastaa minut.

Mirka on kuin isosisko, jota minulla ei ole ollut. Hän on poikkeuksellinen ystävä, jonka voin aina luottaa olevan puolellani. Mirkan viisaat sanat ovat lohduttaneet minua kaikissa murheissani.

On ihmeellistä, että satuin olemaan juuri Mirkan seurassa, kun kuulin Akin kuolemasta.

Sinä päivänä ajoin lasten kanssa kotoa Jyväskylästä vanhempieni luo Sastamalaan, missä Mirkakin asuu. Olin sopinut, että näen Mirkan heti, kun olen vienyt lapset vanhempieni luo, enkä jää sinne edes syömään.

Olin juuri napannut Mirkan kyytiini, kun sain puhelun, että Aki on kuollut. Oli käsittämätön ajoitus, että sain olla sen hetken Mirkan kanssa. Jos olisin ollut vanhempieni luona, he eivät olisi varmaan kestäneet nähdä murtumistani. Heidän ei tarvinnut nähdä minua elämäni hirveimmällä hetkellä.

Kun Mirka katsoi minua silmiin ja sanoi, että olin tehnyt Akin hyväksi kaiken mitä tehtävissä oli ja vielä paljon enemmänkin, uskoin häntä heti. Siirsin syyllisyyden Akin itsemurhasta syrjään.”

”Prisman kassalla kutsuin avio­miestäni Jaria Akiksi. Ensin hätkähdin, että nyt mokasin. Mutta Jari ymmärsi, että kirjaa kirjoittaessani elin kahden vuoden ajan vahvasti mennei­syydessä.

Oli yllätys, kun Jari tuli elämääni vuonna 2019. Olin vannonut, että en mene uudelleen naimisiin. Klisee, että oikean ihmisen löytää silloin, kun sitä vähiten odottaa, on näemmä totta. Jarin kanssa sitoutuminen oli maailman luonnollisin asia.

Akin kuoleman jälkeen minulle on sanottu, että en löytäisi koskaan ketään, joka ymmärtäisi tapaani surra. Monelle leskelle menneisyys on taakka ja vaikea asia.

Koen, että kelpaan Jarille kaikkine katastrofeineni. Hän on ihmeellinen ja sinut historiani kanssa. Hän ymmärtää, että Aki on lasteni isä, jonka muistoa hänenkin on velvollisuus vaalia.

Jarin seurassa Akista saa puhua, ja hän puhuu itsekin. Kerran hän innostui kertomaan, miten Aki oli joskus 1990-luvun lopulla vetänyt nyrkkeily­treenejä hänelle ja muille tuleville ammattijääkiekkoilijoille.

Tiedän, että Jarin suhtautuminen menneeseen on poikkeuksellista. Ehkä hänelle on jääkiekkoveteraanina kehittynyt kaukalossa niin ­hyvä itsetunto, että hän ei koe menneisyyttä uhaksi.”

”Kun kustannuspäällik­köni Joni totesi, että kyllä me Mirkka tästä kirja tehdään, tunsin, että kaikella kokemallani on uusi merkitys.

Kirjoitin kokemuksistani kirjan Rakas katastrofini. Kirjan ansiosta sain tarjota vertaistukea, tehdä kokemiani epäkohtia näkyviksi ja ottaa kantaa yhteiskunnallisesti merkittäviin asioihin kuten mielenterveyden hoidon haasteisiin ja kohtuuttomaksi kokemaani myyjän viiden vuoden virhevastuuseen.

Kirjasta saamani palautteen myötä olen vihdoin tuntenut itseni kuulluksi. Olen myös tuntenut, ettei Akin kuolema ollut turha.

Se, että Joni uskoi tarinaani, on ollut minulle käänteentekevä hetki myös ammatillisesti. Tein pitkään työkseni päihdekasvatustyötä ja olin päätoimittaja alan lehdessä. Työni muistutti yrittämistä, eikä minulla oikein koskaan ole ollut työyhteisöä ja työkavereita. Olen ollut itseni herra.

Minulle oli aivan uutta, kun kirjaa kirjoittaessani sain kustantajalta tukea ja palautetta.

Vaikka tarinani itsessään koskettaisi, on kuitenkin eri asia osata myös kirjoittaa se kiinnostavasti ja koukuttavasti. En ole opiskellut päivääkään kirjoittamista tai journalistiikkaa, vaan olen itse­oppinut.

Minulla oli nälkä saada palautetta kirjoittajana, ja sain sitä ensimmäistä kertaa Jonilta. Kirjan julkistamisjuhlissa pitämässään puheessa hän kertoi, miten oli itsekin liikuttunut kirjani äärellä. Tämä kaikki on tehnyt hyvää kirjoittajan itsetunnolleni.”

”Pikkuveljelleni Jussille soitin, kun säikähdin saatuani hometalon takia ­ensimmäisen haaste­hakemuksen.

Jussi sanoi, että se on vain paperi. Kuka tahansa voi lähettää sellaisen kenelle tahansa, eikä sillä ole lainvoimaa.

Ilman Jussin sanoja olisin pani­koinut ja antanut paperille paljon suuremman painoarvon. Niillä oli myös valtava merkitys: kirjoitin haastehakemukseen vastineen. Kun vastapuolelta tuli seuraava haastehahmotelma, oli heidän vaatimansa korvaussumma pudonnut lähes 200 000 eurolla. Se oli Jussin sanojen ansiota.

Jussi ja minä olemme luonteiltamme ääripäät: hän on rauhallinen professori, minä temperamenttinen taiteilijasielu. Jussi on valinnut akateemisen uran ja väitteli jo kolmekymppisenä tohtoriksi, minä olen aina ollut boheemi luovien alojen rakastaja. Olen koko ikäni kuullut kysymystä, että onko meillä samat vanhemmat. Jussi on valtavan rakas ja viisas, ja olen tosi ylpeä hänestä.

Kun Aki kuoli, Jussi ajoi saman tien parisadan kilometrin päästä vanhempieni luo. Hän leikitti, hyppyytti ja piristi lapsia.

Emme ehkä pidä koko ajan yhteyttä ja vaihda säännöllisesti kuulumisia. Jussi on kiireinen, enkä aina edes tiedä, missä maassa hän kulloinkin on.

Mutta Jussi näyttää teoillaan, kuinka paljon hän välittää. Olen aina voinut luottaa siihen, että kun hätä on suurin, veljen tuki on lähellä.”

”Tyttäreni Elsi ei muista isäänsä, hän oli tämän kuollessa niin pieni. Poikani Vilho on sanonut, että hän ymmärtää isänsä ratkaisun.

Silloin tunsin, että olen onnistunut viestimään lapsille mielen sairauksista oikein.

Elsi itki isäänsä ensimmäisen kerran vasta vuosia tämän kuoleman jälkeen. Sydämeni särkyi, kun tajusin, että Elsi ei itkenyt omaa menetystään vaan sitä, miten paha olo isällä oli täytynyt olla. Hän pyrki ymmärtämään Akin sairautta.

Äitinä tärkein tavoitteeni on ollut, että lapseni eivät koe, että isä olisi hylännyt heidät. Olisi hirveää, jos lapset miettisivät, että onko heissä ollut vikaa ja eikö isä välittänyt heistä. Siksi olen puhunut heille Akin itse­murhasta ja mielenterveydestä tosi avoimesti.

Halusin, että isä on lapsille sankari, jonka ratkaisua ei tarvitse hävetä – mutta samaan aikaa halusin opettaa, että Akin ratkaisu ei ollut sankarillinen. Pyrkimys ymmärtää itsemurhaa ei tarkoita sitä, että pitäisi tekoa hyväksyttävänä tai toivottuna.

Toipumiselleni on ollut tärkeää kokea teko itsekkyyden sijaan päinvastoin epäitsekkäänä. Uskon, että vastuun pakenemisen sijaan Aki pyrki teollaan ottamaan vastuuta tulevaisuudestamme.

Se, että lapset ovat hyväksyneet perusturvaansa järisyttäneen menetyksen ja uskaltavat puhua asiasta avoimesti, on ollut minulle suurin mahdollinen lohtu.

Lapset ovat antaneet syyn jaksaa ja myös auttanet jaksamaan joka päivä. Pienenä Elsi kerran sanoi: ”Pitää vain taistella, niin pysyy iloisena.””