”Vähän aikaa sitten vein tekemäni pöllön pienimuotoiseen näyttelyyn, johon kerättiin nuorten tekemää taidetta. Järjestäjä tuli kauhistuneena huomauttamaan, ettei paikalle saa tuoda täytettyjä eläimiä. Pöllö sai jäädä, kun kerroin, että se ei ole oikea vaan huovutettu.

Kun huovutan eläintä, koetan eläytyä sen asemaan. Mietin, että jos olisin tämä eläin, mitä tekisin ja millainen olemus minulla olisi.

Olen pienestä asti tykännyt eläimistä ja tarkkaillut niiden puuhia ja elekieltä. Meillä oli aina kotona kissoja, koiria ja liskoja. Opiskelin eläintenhoitajakoulussakin, mutta ammatti tuntui liian raskaalta. Huovuttamisessa monenlaisista kokemuksista eläinten kanssa on hyötyä.

Teen myös paljon pohjatyötä. Etsin kuvia tekeillä olevasta eläimestä eri kuvakulmista. Jos laji on minulle vieras, katson Youtube-videoista, miten eläin liikkuu ja millaiset asennot ovat sille luontaisia. Haluaisin tehdä jokaisen eläimen maailmassa.

Eläimet tuovat minulle rauhaa ja hyvää oloa, mutta minulla on tilanpuutteen vuoksi lemmikkinä vain yksi akaattikotilo. Huovuttamalla voin saada eläimet luokseni.

Kaikkien eläinten tekeminen alkaa pallon huovuttamisesta. Siitä tulee pää. Villanpala pyöritellään mytyksi ja sitä pistellään kauttaaltaan neulalla, kunnes se huopuu. Pallon päälle alan rakentaa kolmiulotteisia muotoja pistelemällä siihen villaa vähän kerrallaan. Muut kehon osat valmistan erikseen ja liitän päähän.

Villa on anteeksiantavaista. Jos jokin kohta ei miellytä eikä sitä saa enää pistelemällä korjattua, sen voi leikata saksilla pois tai huovuttaa jotain ympärille.

Tuntuu, että samalla kun työ kasvaa, eläin tulee vähitellen luokseni. En malttaisi odottaa, millainen persoona siitä tulee. Juttelen huovutustyölleni kuten oikeallekin eläimelle. Jos juttelu tuntuu luontevalta, tiedän, että eläin on valmis. Sitten silittelen sitä ja toivotan onnea matkaan kohti uutta kotia.

Huovutan joka päivä. Olen juuri valmistunut mediapalvelujen tuottajaksi ja etsin töitä. Yleensä aikaa huovuttamiselle jää kuusi tai seitsemän tuntia päivässä. Joskus tekeminen vie mennessään ja aikaa kuluu kauemminkin.

Neulahuovutus vaatii paljon kärsivällisyyttä. Pienen hömötiaisen huovuttaminen vei 12 tuntia ja aidonkokoisen kanin tekeminen 40 tuntia. Minua hitaus ei haittaa.

Ensimmäisen kerran kokeilin neulahuovutusta ala-asteen käsityötunnilla. Tein pienen ankanpoikasen ja olin aivan täpinöissäni. Huovuttamalla voi luoda lähes mitä tahansa niin simppelistä raaka-aineesta kuin villa.

Lopullisen kipinän sain 17-vuotiaana. Silloisen poikaystäväni äiti on käsityöläinen, ja hänellä oli huovutusvilloja, jotka sain käyttööni. Aloin huovuttaa värikkäitä Pokémoneja ja opin paljon huovuttamisesta. Tiivistahtisten opintojen vuoksi harrastus jäi tauolle, mutta kolmisen vuotta sitten innostuin uudelleen ja aloin tehdä realistisen näköisiä eläimiä.

Olen tarkka materiaalien eettisyydestä. Suosin kotimaista enkä osta villaa, jonka alkuperästä ei ole varmuutta. En halua tukea tuotantoa, jossa eläimet voivat huonosti.

Käytän huovuttamiseen yleensä suomenlampaan pohjavillaa ja yksityiskohtiin merinovillaa.Eräälle ihmiselle tein hänen kissansa näköisen huovutustyön, jonka turkkiin käytin kissan omaa karvaa.

Olen kokeillut myös eettisesti tuotettua kotimaista angorakanin villaa ja pellava- ja silkkikuituja. Pellavakuitu on vähän tikkuista, mutta siitä tulee hyvä alusta, jos tekee eläimen alle maata. Silkkikuitu oli liukasta ja sähköistä eikä huovuttunut kovin hyvin, mutta toi lisää elävyyttä eläimiin.

Ennen olin ujo ja sisäänpäin suuntautunut, mutta huovutusharrastus on tehnyt minusta paljon avoimemman. Jaan kuvia töistäni Instagram-tililläni. Olen saanut rohkeutta ja itsevarmuutta, kun olen huomannut, että töitäni ja vinkkejäni jakamalla pystyn innostamaan ja neuvomaan muita.

Sosiaalisen median kautta aivan vieraatkin ihmiset ovat alkaneet pyytää minua huovuttamaan omia lemmikkejään. Olen perustanut toiminimen ja haaveissani on laittaa pystyyn verkkokauppa. Toivon, että jonain päivänä voisin tehdä tätä työkseni.”