Mira ja Iiro Hiltunen saivat mahdollisuuden ostaa Iiron vuonna 1986 rakennetun 127-neliöisen lapsuudenkodin, kun Iiron vanhemmat halusivat muuttaa helppohoitoisempaan asuntoon. Elämä keskustan hälinässä vaihtui eloon Iiron lapsuuden raitilla. Kotitien varrella asuvat edelleen samat naapurit kuin Iiron lapsuudessa.

”En tietenkään voinut aavistaa, että tästä jonain päivänä tulee kotimme, mutta kun Iiro toi minut ensimmäistä kertaa tapaamaan vanhempiaan, tunnelma oli heti lämmin ja kotoisa. Oli ihanaa, kun lattia vähän narahti jalkojeni alla, eikä loppusyksyn illassa näkynyt ikkunoista mitään. Ensimmäinen ajatukseni oli, että olin tullut kotiin. En edes jännittänyt ensikohtaamista appivanhempieni kanssa, vaan jo eteisessä tuntui siltä, että kuulun tänne.

Appivanhempani viettivät kesäisin karavaanarielämää ja talvet Espanjassa. He olivat jo jonkin aikaa suunnitelleet laittavansa talon myyntiin. Me taas haaveilimme muutosta omakotitaloon. Olimme leikitelleet ajatuksella asua joskus tulevaisuudessa Iiron lapsuudenkodissa. Asuimme Iiron kerrostalokaksiossa Kuopion keskustassa, jonne kuului tavarajunan jyske, baarikansan juhlinta ja autojen mörinä. Tulimme usein appivanhempien luokse saunomaan ja yökylään. Silloin nautin hiljaisuudesta, joka meidät täällä ympäröi.

Kerran yökylässä ollessamme anoppini kertoi, että he ovat päättäneet laittaa talon myyntiin. Ajattelin, että nyt on tilaisuuteni ja kerroin hänelle haaveistamme ostaa tämä talo. Se ilahdutti appivanhempiani kovasti.

Kului aikaa ennen kuin tajusimme, että tämä on todella meidän kotimme: saamme maalata seiniä ja laittaa kotia oman näköiseksi. Olemme tehneet täällä vain pientä pintaremonttia. Maalasimme makuuhuoneen vihreällä, mekkohuoneen vaaleanpunaisella ja eteisen beigellä. Värikkäät seinät näyttävät ja tuntuvat meiltä. Talossa olisi varmasti yhtä sun toista remontoitavaa, mutta meistä täällä ei tarvitse tehdä mitään isoa.

Talo sijaitsee rauhallisella puutaloalueella, ja naapuruston yhteishenki on mainio. Iiro oli pikkupoikana naapurilla hoidossa ja leikki piilosta pihakuusien alla. On mukavaa kuunnella hänen lapsuutensa tarinoita täältä ja luoda yhdessä uusia muistoja.

Muuttopäivänä lämmitimme saunan ja istahdimme takakuistille jäähylle. Siinä hiljaisuutta kuunnellessamme me molemmat vähän herkistyimme. Sanoin Iirolle, etten voi uskoa, että me asumme nyt täällä. Kippistimme sille, että avasin suuni oikealla hetkellä.

Tuntuu erityiseltä, että talolla on tarina, jonka me tunnemme! Edelleen minulle tulee se sama hyvä tunne kotiin tullessa kuin silloin, kun tulin tänne ensimmäistä kertaa. Olen tullut kotiin.”