Juttu on julkaistu Kotivinkissä 23/2021.

Psykologi Marja Saarenheimon kellarissa on lelulaatikko, josta löytyy aikuisen tyttären vanha nukke. Nuken käsi on irronnut, ja se on silmäpuoli, mutta Saarenheimosta tuntuu pahalta heittää sitä pois. Ei se raukka kelpaa enää kierrätykseen, vaan vain roskikseen.

– Olen lapsesta asti kiintynyt esineisiin, jotka ovat rujoja ja rikkinäisiä. Kiintymys liittyy keskeneräisyyteen ja vajavaisuuteen, Saarenheimo kertoo.

Tarpeettoman tavaran hilloaminen kotona voi tuntua väärältä, sillä nythän teemme päinvastoin: konmaritamme kaikki, pidämme kirjaa hupenevasta esinemäärästä ja ihastelemme pelkistettyjä koteja.

– Vähän väliä on lehtijuttuja ihmisistä, jotka ovat pistäneet kaikki tavaransa myyntiin ja muuttaneet asuntoautoon, tai muuten vain raivanneet kotinsa minimalistisiksi, Saarenheimo sanoo.

Hänen omassa tuttavapiirissäänkin ihmiset tuskailevat, mitä tehdä kaiken tavaran kanssa. Järjesteleminen syö aikaa, ja silti tavaraa ajelehtii pitkin kotia.

Mutta miksi oikein innostuimme karsimaan tavaroitamme?

– Ensimmäistä kertaa ihmisen historiassa tavaraa on liikaa, ja se on tapahtunut nopeasti, sanoo sosiologian professori Terhi-Anna Wilska.

Suomalaisten suuret ikäluokat ovat ehtineet elää jonkinasteisessa puutteessa. Heille tavara saattaa luoda turvallisuudentunnetta, ja siitä luopuminen voi tuntua vaikealta.

Monilla heitä nuoremmilla ei taas ole koskaan ollut oloa, että heiltä on puuttunut jotain. Heitä tavaroista luopuminen ei pelota – sitähän voi aina ostaa lisää.

– Massatuotannon kiihtymisen ja tuotannon globalisaation myötä tavaraa saadaan yhä halvemmalla, mutta se on huonosti kestävää tavaraa. Kun tavara rikkoutuu ja kulahtaa nopeasti, siitä luovutaan ja sitä hankitaan lisää, Wilska kertoo.

Halpa tavara ei ole enää varallisuuden mittari, joten moni on valmis luopumaan siitä sormia napsauttamalla.

Wilska sanoo, että Suomessa tavaroidenraivausbuumia lienee vauhdittanut suomalainen sisustusihanne: selkeää ja minimalistista olla pitää. Se on merkinnyt meille hyvää makua aina funkkistyylin ja Aallon ajoista alkaen.

– Suomessa on monissa asioissa homogeeninen kulttuuri, ja monesti asioista on yksi ihannemielipide.

Tavaroiden karsiminen on etenkin nuorehkojen kaupunkilaisten naisten juttu, Wilska kertoo. Se on myös vakavaraisten juttu. Heillä on varaa luopua ja toisaalta panostaa siihen, mitä jää jäljelle.

Pelkistetyksi raivatulla kodilla voi välittää viestin itsestään. Kas tässä on järjestyksen ihminen, jonka elämä on kunnossa! Wilska sanoo, että siinä missä monissa muissa kulttuureissa panostetaan omaan ulkoasuun, Suomessa tunnetaan painetta siitä, miltä oma koti näyttää.

– Siisteys on meille arvo. Liittyy järkevään ja hyvään ihmisyyteen, että kaikelle on paikkansa.

Wilska sanoo, että tämä liittynee meille tyypilliseen protestanttiseen työetiikkaan, ja siihen liittyvään kunnollisuuteen ja elämänhallintaan.

– Jos taas koti on sekainen ja siellä on roinaa, asiat eivät ole kunnossa – vaikka eihän se pidä paikkaansa.

Tavaroiden keskellä eläviä ihmisiä voidaan pitää kaoottisina tai materialisteina, rönsyjä ja esineiden runsautta merkkinä huonosta mausta.

Mutta ei tavaraihmisten pitäisi hävetä, Saarenheimo toteaa.

– Monilla meistä on aika tunneperäinen suhde tavaroihinsa.

Tavaraan voi kiintyä vaikka siksi, että se liittyy johonkin ihmiseen. Se voi olla lahja tai peritty, sillä voi olla oma elämäntarinansa ja historiansa. Rakas tavara on voinut tuoda turvaa tai lohtua.

Joku voi ajatella, että tavaroihin kiintyminen on materialismin merkki, mutta Saarenheimo näkee asian toisin. Hänestä se, että ihminen kiintyy tavaroihinsa, kertoo usein siitä, että hän myös pitää niistä huolta.

– Ja jos pitää huolta esineistään, huolenpito voi koskea myös ihmisiä, eläimiä ja luontoa.

Tavararakkaus voikin olla merkki empatiasta. Saarenheimo on miettinyt paljon sitä, kuinka välinpitämättömästi tavaroihin nykyään suhtaudutaan. Kun tavaroista on tullut huokeita ja helposti saatavia, ei niistä ehkä kiinnosta pitää huolta. Kiertoon ja vaihtoon vaan.

Konmaritusbuumia Saarenheimo kritisoi. Metodissa tavaroita kiitetään ennen kuin niistä luovutaan – mutta lopulta ne laitetaan jonnekin ”pois” aika kepeästi.

– Tavarat eivät vain häviä maailmasta, vaan ne ovat yhä jonkun toisen vastuulla, kierrätyskeskuksissa tai kaatopaikoilla. Minusta on tekopyhää kiitellä tavaroita, ikään kuin se tekisi meistä hyviä ihmisiä. Minusta tavaroiden arvostaminen tarkoittaa sitä, että niistä pidetään huolta.

Saarenheimo näkee karsimisbuumin myös osana elämänhallintateollisuutta.

– Joku voi ajatella, että kun koti on minimalisoitu ja konmaritettu, asiat ovat hyvin ja elämä hallinnassa, mutta eihän se niin ole.

Toki kodin tavaramäärä voi aiheuttaa myös tuskaa. Sitä vain kertyy kaikkialle ja seilaa ympäriinsä ilman paikkaa. Maagisia kasoja kertyy keittiön tasoille, pyykkitelineelle, pianon päälle ja oven taakse. Ilmiö on kovin tuttu varsinkin lapsiperheissä.

Saarenheimo tapaa vastaanotollaan ihmisiä, jotka tuskailevat hirveää tavaramääräänsä. Kun psykologin lapset olivat pieniä, hän itse ratkaisi asian näin:

Kodissa on jokin paikka, joka ei ole epäjärjestyksessä. Tavaroiden raivauksen voi keskittää esimerkiksi niin, että sohvalla istuessa näkee suht koht järjestyksessä olevan olohuoneen. Se rauhoittaa mieltä.

– Jokainen voi miettiä, minkä nurkan omassa kodissa pitää olla järjestyksessä, jotta saa sieluun rauhan.

Usein Saarenheimon terapiassa puhutaan siitä, että elämä on aina keskeneräistä. Kodin järjestäminenkään ei tule koskaan valmiiksi.

– Kun on yhden kohdan siivonnut, toinen on jo sotkuinen. Tavara pyrkii kohti epäjärjestystä.

"Ennen minusta tuntui, että lapsiperheen kaaoksen kanssa ei voi elää, vaan se pitää saada pois silmistä. Nyt ajattelen, että kaaosta on mahdollista oppia sietämään.

Olen aina ollut järjestelmällinen. Lapsena siivosin oman huoneeni ja laitoin tavarat paikoilleen. Äiti piti huolen siitä, että kotona oli siistiä. Osin järjestelmällisyyteni on tullut hänen mallistaan. Ennen lapsiperhe-elämän alkua kotonani kaikelle oli paikkansa, ja tavarakasoja syntyi hyvin harvoin. Siivosin säännöllisesti kaappien sisuksetkin.

Lasten myötä asiat muuttuivat. Tuli pienen lapsen hoitoon liittyviä tarvikkeita ja välineitä. Suomessa kodit ovat aika pieniä ja piti miettiä, miten kaikki tavarat eivät olisi koko ajan näkyvillä.

Tavaranhallinnalle ja siivoamiselle ei enää ollut aikaa kuten ennen.

Vielä pari vuotta sitten kävi usein niin, että tulin lauantaiaamuna alakertaan ja minua alkoi heti ärsyttää. Olisin halunnut laskeutua idylliseen viikonlopun viettoon, mutta ennen kuin pystyin keittämään kahvit ja istumaan keittiönpöydän ääreen, sen päältä piti selvittää tavaravuoret.

Järjestelmällisyyteni liittyy ehkä kontrollinhaluun. Minulla on taipumusta murehtimiseen ja ahdistuneisuuteen.

Omalla kohdallani järjestyksen pitäminen kotona on ollut merkki vaativuudesta. Myös työelämässä ja äitiydessä olen ajatellut, että pitäisi tehdä enemmän tai olla tietynlainen. Kodin järjestys on ollut vain yksi asia, jossa ajatusvääristymäni ovat ilmenneet.

Asian käsitteleminen terapiassa on auttanut. Olen keskustellut psykoterapeutin kanssa siitä, mikä on riittävää.

Terapiassa opettelin huomion suuntaamista muualle kuin epäjärjestykseen. Jos kasat ärsyttävät, saatan katsella ikkunasta puita. Ja sen sijaan, että on kotona ja katselee kasoja, voi lähteä ulos. Luonnossa voi olla tekemättä mitään.

Oivalsin myös, että en halua antaa lapsille mallia ihmisestä, joka aina valittaa. Voisin vähän relata, koska ei lapsia hirveästi kiinnosta, minkälaista meillä on verrattuna jonkun toisen kotiin.

En sano, että se olisi helppoa, mutta nykyään pystyn rentoutumaan, vaikka kaikki ei ole tip top. Ulkoiset puitteet eivät ole rentoutumisen edellytys, vaan oma mieli.

Pystyn vetäytymään omiin oloihin kasojen keskellä ilman, että mietin, että olisi järkevämpää järjestää paikkoja. Se voi vaatia tietoista ajattelun muutosta, kun kävelen yläkerrasta alakertaan. En halua päivää sille raiteelle, että vain motkotan, kun sinne on jätetty kaikenlaista tavaraa.

On asioita, joihin voin vaikuttaa ja asioita, joihin en voi vaikuttaa. Voin vaikuttaa tavarakasoihin, mutta en voi vaikuttaa kuin tiettyyn pisteeseen asti siihen, miten kolmevuotias käyttäytyy. Hän tykkää avata laatikoita ja levitellä niistä tavaroita ympäriinsä – se on ollut hyvää siedätyshoitoa.

Edelleen sekasotku välillä ärsyttää. Silloin voi todeta, että tänään kasat ärsyttävät enemmän kuin muulloin, mutta ärsytys on vain tunne, ja tunteet menevät ohi.”

”Kotonamme on valokuva miehestä ja hevosesta. Minulla ei ole herraan mitään yhteyttä, vaan ostin valokuvan kirpputorilta mieheni ja minun ensimmäiseltä yhteiseltä ulkomaanmatkalta. Ajoimme Lofoottien-reissulta kohti Tukholman laivasatamaa ja aikaa kirppisvisiitille ei olisi ollut, mutta kuvasta sain muiston reissusta.

En tiedä onko minulla juuri muunlaisia tavaroita kuin sellaisia, joista tulee jokin muisto mieleen.

Kymmenisen vuotta sitten olin töissä mediatoimistossa. Toimistolla lojui mainoskampanjasta jäänyt parimetrinen alumiinilevy, jolle on painettu hirvilauma. Se olisi mennyt roskiin, joten kannoimme sen kaverini kanssa kotiini läpi Helsingin keskustan. Se on minulla vieläkin.

Kiinnyn tavaroihini ja olen tosi huono luopumaan niistä, koska ne eivät ole pelkkiä tavaroita – ne ovat muistoja. Toisaalta hankin tavaroita vain, kun tunnen niihin jonkin yhteyden.

Sanotaan, että muistot jäävät, vaikka tavaroita ei enää olisi. Joo – mutta on silti eri asia, kun törmäät joka päivä tavaraan, joka sen muiston tuo. Ei kaikkea tarvitse heittää pois tavan vuoksi.

Minulla on puolisoni kanssa koti Turussa ja lisäksi vanha asuntoni tukikohtana Helsingissä. Puolisoni sisustustyyli on karsitumpi kuin minun. Meille sanottiin, että miten te voitte ikinä sovittaa kotinne yhteen. Mutta kotimme on kompromissien sulatusuuni.

Kun hankimme kotiin tavaroita yhdessä, se tuottaa taas uuden kerroksen muistoja.

Kotonamme on esimerkiksi 1950-luvulta peräisin oleva kirjahylly. Aina, kun katson sitä, ajattelen, että en pura sitä koskaan. Hyllyssä on miljoona osaa, ja sen kokoaminen oli oikea palapeli. Toivottavasti puolisoni poika ottaa hyllyn joskus mukaansa, ja siihen tulee taas uusi kerros muistoja.

Lapsuudenperheelläni oli hassu tapa nimetä tavaroita. Kaikki esimerkiksi tietävät, että Hiirimummon pöytä ei ole mikä tahansa pöytä, vaan se pöytä, jonka ääressä isä teki lapsena läksyt. Nyt pöytä on minulla Helsingissä.

Turun-kodissa taas on Maisteri-tuoli. Se on muhkea nahkatuoli, jonka ostin pienellä budjetillani, kun valmistuin maisteriksi kahdeksantoista vuotta sitten.

Kun tärkeille tavaroille antaa nimen, niistä tulee melkein perheenjäseniä ja niistä huolehtii paremmin.

Olen ammatiltani sisustusarkkitehti. Välillä ajattelen, että Instagramin voisi räjäyttää. Se luo tarpeita siitä, minkälainen kodin pitää olla. Instagram on ihana, kunhan sen pystyy pitämään innoituksen ja inspiraation lähteenä.

Minusta kodin lähtökohta on se, että se tuo asukkailleen tervetulleen olon. Jos se olo tulee tavaroista, niin ne saavat olla.

Habitare-sisustusmessujen Signals-trendinäyttelyssä moni on tullut sanomaan, että tämä osasto on syy tulla messuille. Osasto on tosi runsas. Ehkä se antaa armon, että oma rönsyilevä koti ei ole epätrendikäs, kun täälläkin on sata eri kuosia, väriä ja tavaraa. Paljon tavaraa ei tarkoita samaa asiaa kuin sotkuinen, vaikka ne usein yhdistetään toisiinsa.

Maailma on varsinkin nyt monen ajatuksissa tosi pelottava paikka. Kotona voi olla esineitä, joista tietää mistä ne ovat tulleet ja jotka eivät muutu. Ne tuovat turvaa ja tekevät kotipesän.”