"Mikä siinä tontissa on vialla, kun ei muille kelvannut?" – Miia Kauhanen rakentaa perheensä kanssa taloa, osa 1


Miia Kauhanen on Avotakan ja Meidän Mökin toimituspäällikkö ja kolmen lapsen äiti, joka vastoin omiakin odotuksiaan ajautui rakentamaan taloa nikkarointia karttavan diplomi-insinöörimiehensä kanssa Koilis-Helsingissä. Tämä on sarjan ensimmäinen osa.
Kuvat Petri Mulari

Tiedättehän Edvard Munchin kuuluisan Huuto-maalauksen? Ilmeeni on jotakuinkin sama, kun mieheni soittaa jymyuutisen: me saimme tontin! Parinsadan hakijan joukosta meitä tärppää Helsingin kaupungin vuokratonttiarvonnassa. Pieni lottovoitto siis, kai. Yhtä aikaa kehossa kuplii riemu ja velloo kauhu. Riemu siitä, että saamme sittenkin toteuttaa talounelmiamme. Kauhu siitä, että meidän pitää ihan oikeasti rakentaa Talo. Ja sitähän meidän ei todellakaan pitänyt tehdä.

Talon rakentamisessa menevät mielenterveys, parisuhde ja omaisuus, onhan näitä kauhutarinoita kuultu.

Olemme tehneet vain pieniä pintaremontteja, ei juuri maalausta kummempaa. Mieheni karttaa viimeiseen asti kaikenlaista nikkarointia. Ehei, talon rakentamisessa menevät mielenterveys, parisuhde ja omaisuus, onhan näitä kauhutarinoita kuultu. Liian iso revohka, liian kallista pääkaupunkiseudulla.

Olimme aktiivisesti tukahduttaneet talohaaveemme, joita meillä vielä oli parikymppisinä ylioptimisteina. Kypsyimme, opimme realiteetteja ja tulimme järkiimme. Sitten tuli työ sisustuslehdessä, joka ei varsinaisesti hillinnyt asumisen unelmia. Tuli lapsi, toinen, kolmaskin. 94 neliötämme luhtitalossa alkoivat täyttyä ja lisätila kiinnostaa. Omakotitalojen asuntonäytöissä tajusimme, että meillä on liian pitkä lista toiveita. Itse pitäisi tehdä, jos haluaisi juuri mieleisen.

Kas, kaupungilla on tonttiarvonta, ja tontteja on meidänkin suunnalla Koillis-Helsingissä, jossa haluamme pysytellä. Osallistutaan kokeeksi, tuskin tärppää. Monihan odottaa vuosia turhaan arpaonneaan. Saamme arvonnassa vuoronumeron 48, eli 47 onnekasta pääsee valitsemaan 86 tontista omansa ennen meitä. Kaupungille pitää lähettää lista toivomistaan tonteista mieleisyysjärjestyksessä. Ja niin me ummikot setvimme asemakaavapiirroksia ja maaperäselvityksiä.

Tonteilla tiiraamme maisemia ja piha-alan kokoa. Mies istuu jo lämmittelemässä autossa, kun minä vielä rämmin hämärässä pusikossa ja kuulostelen, miten pahasti liikenteen kohina kantautuu. Minulle on tärkeää yhteys luontoon, joten mies myöntyy priorisoimaan ne harvat tontit, jotka ovat metsään päin. Voimalinjanäkymät ja meille liian pienet rakennusoikeudet taas diskaavat monia. Kelpuutamme listallemme vain tontteja, joista tyttärellämme on lyhyt bussimatka nykyiseen kouluunsa.

”Me saatiin tontti, meidän ykkössuosikki!” Jes, uskomatonta! Hei… mikä siinä tontissa on vialla, kun ei muille kelvannut? Päättelemme, että muut ovat painottaneet eri asioita ja osa on varmaan säikähtänyt maaperässä olevaa tuhkaa, joka ei perusteellisten oloisten tutkimusten mukaan kuitenkaan aiheuta haittaa terveydelle eikä ympäristölle. Paalutukset pitää ehkä osin pinnoittaa betonille ja teräkselle haitallisten sulfiittien takia. Sovimme samppanjaa kilistellessä, että jos tuhkasta tulee lisäkuluja ja -vaivaa, olkoon se hinta siitä, että saimme toiveidemme tontin – näkymän metsään ja puistoon. Se oli ainoa paikka, joka sytytti jotain sydämessäni.

Sarjan seuraavassa osassa kerrotaan, millaisia vinkkejä läheiset antavat rakennusprojektiin ja kuinka alkusokki vaihtuu innostukseksi. Lue seuraava osa täältä.

Havainnekuva: arkkitehti Tapani Takkunen. Lisää kuvia projektin vaiheista Instagramissa: @miia.living.

Julkaistu: 13.5.2019