Rakkaus eläimiin ja luontoon antoi Mia Takulalle voimia vuosia kestäneessä köyhyydessä – ”En ole uhri enkä sankari vaan yksi eläin muiden joukossa”
Mia Takula oli 1990-luvulla vapauttamassa kettuja neljältä turkistarhalta Pohjanmaalla. Luonto ja eläimet pitivät hänet pinnalla silloinkin, kun hän joutui laskemaan, riittävätkö rahat sampoohon tai vessapaperiin.
Luulin lapsena, etten koskaan elä aikuiseksi, ja että kaikki ihmiset ovat pahoja. Ilmastonmuutos, luonnon tuhoutuminen ja eläinten kärsimykset ahdistivat minua jo nuorena. Halusin auttaa pelastamaan luonnon ja eläimet. Ne lohduttivat minua ja toivat turvaa.
Minulla ei ole hyvä itsetunto, mutta omakuvani on vahva. Tiedän, mihin joukkoon kuulun. Olen elämänpuolustaja.
Kaksivuotiaana minut suljettiin komeroon. En muista mitä olin silloin tehnyt. Lapsuudenperheessäni minua kuritettiin, haukuttiin, vähäteltiin ja mitätöitiin. Fyysistäkin väkivaltaa oli.
Kun olin kolmevuotias, minua hyväksikäytettiin hoitopaikassa. Sitä pyörittävä pariskunta oli tunnettu siitä, että he järjestivät lapsille mukavaa ohjelmaa.
Hyväksikäyttö kesti kaksi vuotta. Kerran otin hoitopaikassa sakset käteen ja leikkasin hiukseni pois. En halunnut enää olla söpö pikkutyttö. Sain siitä nuhteita, tietysti, mutta kukaan ei huomannut, miten ahdistunut olin.
Yökylässä ystävieni luona olin valtavan hämmentynyt siitä, että koti voi olla turvallinen, ja että ystävieni vanhemmat olivat ystävällisiä.
Metsästä tuli minulle koti jo viisivuotiaana. Aloin viettää kaikki mahdolliset hetket rivitaloyhtiömme viereisessä metsässä, jonne rakensin majoja ystävieni kanssa. Metsässä oli raikasta, rauhallista ja hiljaista. Metsä hyväksyi minut sellaisena kuin olin.
Opin hakemaan turvaa myös eläimistä. Kotimme lähellä kasvatettiin arabihevosia, ja minusta tuli tallityttö 11-vuotiaana.
Tajusin pian, ettei tallilla ollut kaikki kunnossa. Hevosia ei ruokittu ajallaan eivätkä ne saaneet tarpeeksi liikuntaa. Tunnistin eläinten kärsimyksen, koska olin joutunut kärsimään itsekin. Sain kuitenkin hevosista voimaa, kun liikutin, syötin ja harjasin niitä. Kävelytin tallin koiria pitkin hiekkateitä ja joskus rakensin niille alkeellisia agilityratoja.
Kontakti eläimiin lohdutti ja toi merkitystä elämääni. Koin eläimet kaltaisikseni olennoiksi, jotka hyväksyivät minut. Oli velvollisuuteni auttaa niitä.
”Koko kouluajan olin luullut, että normaali ihminen on väkivaltainen. Muut eläimet eivät koskaan olleet tieten tahtoen väkivaltaisia minua kohtaan. Eläimet olivat minun väkeäni.”
On lottovoitto syntyä Suomeen, hokivat opettajat. En ymmärtänyt, miksi. Minua kiusattiin koulussa päivittäin. En syönyt lihaa enkä välittänyt muotivaatteista, ja olin hyvä koulussa. Ehkä se riitti.
Väkivalta oli rajua ja jokapäiväistä, ja siihen puututtiin vain kerran. Yläasteen rehtori ehdotti silloin, etten tulisi vähään aikaan kouluun.
15-vuotiaana perustin eläinten oikeuksia puolustavan Suomen Punk Anarko -yhdistyksen. Menin mukaan talonvaltauksiin ja tapahtumiin ihmisoikeuksien ja luonnonsuojelun puolesta. Samanhenkisten joukossa oli voimaa. Se toi minulle itseluottamusta. Olin iloinen siitä, että olin viimein onnistunut löytämään muita, joiden mielestä ihmiskeskeinen elämäntapa ei ollut kestävä.
Olin jo lapsena kokenut, että eläimet olivat ihmisen mielivallan kohteina kuten minäkin. Tuotanto- ja turkiseläinten kohtelu oli minusta törkeää puolustuskyvyttömien kiusaamista. Muunlajiset eläimet eivät voineet itse puolustautua, he tarvitsivat minua ja muita.
Nuorena aikuisena minulle selvisi, että kaikki ihmiset eivät olekaan pahoja. Koko kouluajan olin luullut, että normaali ihminen on väkivaltainen. Muut eläimet eivät koskaan olleet tieten tahtoen väkivaltaisia minua kohtaan. Eläimet olivat minun väkeäni.
Punk-konsertissa Helsingin Lepakossa törmäsin kahteen vegaaniin, jotka näyttivät ihan pyhäkoulupojilta. Tuntui mahtavalta löytää omat ihmiseni. Perustimme Oikeutta eläimille -yhdistyksen vuonna 1995.
Elin hetken elämäni parasta aikaa. Tuntui ihanalta tuntea ihmisiä, jotka ymmärsivät, että eläinkin on itseisarvoinen olento, joka haluaa elää ja olla vapaa. Vaikka olin väsynyt suuresta järjestötyön määrästä, olin onnellinen.
19-vuotiaana olin mukana vapauttamassa vankeudessa eläviä kettuja neljältä turkistarhalta Pohjanmaalla. Meitä oli kolme nuorta naista, jotka halusimme puolustaa kettujen oikeutta vapauteen ja hyvään elämään.
Meitä haukuttiin valtakunnan päämediassa terroristeiksi, ja oikeusministeri vaati meille mahdollisimman kovaa rangaistusta. Saimme tappouhkauksia, ja jotkut vaativat meille kuolemanrangaistusta. Se tuntui kamalalta.
”Lääkäri totesi, etten ollut hullu vaan uupunut, koska minulla oli ollut tosi rankkaa. Olin saanut pahan paniikkikohtauksen.”
Kaikki aikani meni oikeudenkäynteihin valmistautumiseen ja mediatyöhön. Yritin selittää, mitä eläinten oikeudet tarkoittavat ja mistä kettujen vapauttamisessa oli oikeasti kyse. Minulla ei ollut vapaa-aikaa, ei aikaa harrastaa tai tavata ystäviä. Olin stressaantunut ja väsynyt, ja pelkäsin tuomiota.
Minut ja kaksi muuta eläinoikeusaktivistia tuomittiin yhdeksän kuukauden ehdollisiin vankeusrangaistuksiin ja maksamaan yhteisvastuullisesti historiallisen suuret vahingonkorvaukset, yhteensä lähes miljoonaa markkaa.
Korko korvausvelasta juoksi koko ajan, sillä laki vahingonkorvausvelan vanhenemisesta tuli voimaan myöhemmin. Puolustusasianajajamme puhui oikeusmurhasta.
Paloin loppuun siinä rytäkässä. Jouduin soittamaan hätänumeroon, koska luulin tulleeni hulluksi. Kotiin tullut lääkäri totesi, etten ollut hullu vaan uupunut, koska minulla oli ollut tosi rankkaa. Olin saanut pahan paniikkikohtauksen. Traumataustani takia voin todella huonosti.
Vahingonkorvausvelka syöksi minut velkavankeuteen yli kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Minulle jäi vahingonkorvausten jälkeen palkasta käteen vain lakisääteinen summa, joka oli pienempi kuin minimitoimeentulotuki. Menetin luottotietoni. Olin niin köyhä, että oli katastrofi, jos vessapaperi ja sampoo loppuivat yhtä aikaa. Asuin halvimmassa mahdollisessa vuokra-asunnossa, ja elämä oli taloudellista taistelua. Jouduin pyytämään rahaa muun muassa diakonilta.
En vieläkään tajua, miten selvisin niistä vuosista.
Hyvä vanhemmuus on ollut elämäni suurin saavutus.
Sain lapsen 26-vuotiaana. Tuntui ihmeelliseltä olla äiti. Olin yksinhuoltaja lähes koko sen ajan, jonka poikani asui kotona. Nyt hän on 22-vuotias opiskelija.
Äitiys yhdisti minut muihin eläimiin. Imetin lastani niin kuin muutkin nisäkkäät. Minulla oli voimakas hoivavietti kuten koirilla, susilla, ketuilla ja lehmillä. Olin osa luontoa, ja oli hienoa seurata pienen nisäkkään elämän alkua, kasvamista ja kehittymistä.
Lähes koko poikani lapsuuden ja nuoruuden ajan olimme rutiköyhiä. Se ei kuitenkaan estänyt meitä viettämästä aikaa yhdessä ja retkeilemästä luonnossa. Lopulta korvaukset vanhenivat, ja pääsin velkavankeudesta. Se tuntui ihmeelliseltä. Hankin silloin ensitöikseni luottokortin, jonka tuoma turva tuntui hurjan helpottavalta.
Teimme poikani kanssa metsäretkiä, ja söimme eväät usein vanhan puun juurella. Kun hän oli isompi, teimme vaelluksia, liikuimme lumikengillä ja hiihdimme.
Äitiys on ollut elämäni tarkoitus. Olen osoittanut pojalleni kaikin mahdollisin tavoin, ettei rakkautta tarvitse ansaita. Viestin hänelle, että hän on arvokas juuri sellaisena kuin hän on. En saanut sellaisia eväitä itse, ja minulle on ollut kunnia-asia antaa ne pojalleni.
”Äitiys yhdisti minut muihin eläimiin. Imetin lastani niin kuin muutkin nisäkkäät. Minulla oli voimakas hoivavietti kuten koirilla, susilla, ketuilla ja lehmillä.”
Oikeudenkäynnin jälkeen opiskelin media-alaa, ja aloin tehdä lehtijuttuja, kirjoja ja dokumentteja.
Kirjani Eloonjäämisopas ilmestyi syyskuun alussa. Pohdin siinä, miten voimme löytää paikkamme muiden eläinten ja luonnon rinnalla eikä niiden yläpuolella, ja miten voimme selvitä itse aikaan saamastamme ekokriisistä.
Olen voinut yhdistää kaksi suurta rakkauttani kulkiessani metsässä hevosen kanssa. Olen nauttinut nähdessäni, miten paljon hevonen iloitsee luonnossa liikkumisesta. Samoin olen nauttinut koiran ilosta, kun hän saa kulkea vapaana ja käyttää hajuaistiaan.
Olen usein miettinyt, miten hevonen tai koira kokee maailman. Eläinten kanssa liikkuessani olen havainnut paljon sellaista, mitä en olisi muuten huomannut. Niiden aistit ovat tarkemmat kuin omani.
Kun tein tietokirjaa Susien mailla, yövyin teltassa ja tein havaintoja susireviirien elämästä. Uin luonnonvesissä, kiipeilin kallioilla ja hiihdin umpihangessa. Missään ruoka ei ole maistunut niin hyvältä kuin luonnossa.
Kerran kuulin, miten vanhemmat sudet opettivat pentuja ulvomaan Raaseporin susireviirillä. Kerran koko lauma kulki parinsadan metrin päästä teltastani. Se oli hieno hetki.
Meillä oli kolme koiraa, Asja, Junnu ja Joni. Junnu ja Joni olivat entisiä koe-eläimiä, jotka olivat vanhoja jo tullessaan luoksemme. Asja oli rescue-koira, joka kulki rinnallani kymmenen vuotta.
Suurin ja paras ystäväni oli Rölli-hevonen. Hänen kanssaan parasta oli samankaltaisuus, kohtaaminen ja vilpittömyys. Rölli hyväksyi minut aina. Hän ymmärsi minua paremmin kuin toinen ihminen. Oli mahtavaa voittaa aiemmassa elämässään traumatisoituneen Röllin luottamus. Hän alkoi tulla portille minua vastaan ja hörisi.
Joskus, kun on vaikeaa, laitan musiikkia soimaan ja alan tanssia. Aloitin baletin neljävuotiaana ja olen tanssinut koko ikäni. Kuuntelen, miltä tuntuu ja mitä kehoni tarvitsee.
Minulla on aina ollut paljon selviytymiskeinoja. Aloitin 10-vuotiaana kirjoittamaan runoja, ja teen sitä edelleen. Olen meloja, hiihtäjä, purjehtija ja vaeltaja. Juoksen metsässä ja käyn kuntosalilla. Jos en sairauden tai töiden takia pääse luontoon, tunnen fyysistä ikävää ja kipua. Samalla tavalla kaipaan rakastettuani, jos emme työmatkan takia tapaa pitkään aikaan.
En usko, että eläisin enää, jos en olisi huolehtinut terveydestäni. Minulla on useita sairauksia, jotka johtuvat geeneistä, kuten autoimmuunisairauksia ja sydänvika.
En tiedä, kuinka paljon köyhyys ja aktivistin työssä koettu stressi ovat pahentaneet sairauksiani. Mieli ja keho vaikuttavat toisiinsa koko ajan.
Saan voimaa läheisistäni ja rakkaistani, pojastani ja puolisostani. Tapasin nykyisen puolisoni kolme ja puoli vuotta sitten, ja se on äitiyden ohella parasta, mitä olen elämässäni saanut.
”Nyt pohdin, kuka olen lapseni aikuistuttua ja ilman jatkuvaa kokkaamista, pyykkäämistä, vanhempainiltoja ja lapsen kavereiden vierailuja.”
Nyt pohdin, kuka olen lapseni aikuistuttua ja ilman jatkuvaa kokkaamista, pyykkäämistä, vanhempainiltoja ja lapsen kavereiden vierailuja. Poikani on nuori aikuinen, eikä asuu enää kotona.
Mietin myös, kuka olen ilman kävelyretkiä koiran kanssa ja yhteisiä hetkiä hevosen kanssa. Koirani kuoli kaksi, hevosystäväni kolme ja puoli vuotta sitten.
Toimin eläinten puolesta, kunnes heidän asemansa muuttuu – todennäköisesti siis koko elämäni. En ole uhri enkä sankari vaan yksi eläin muiden joukossa. Olemme täysin riippuvaisia luonnosta ja muista eläimistä.
Kun menen luontoon yksin, en ole siellä yksin. Menen luontoon olemaan luonnon kanssa ja ennen kaikkea kohtaamaan itseni luonnossa. Kun olen metsässä, metsä on minussa.
Minua puhuttelee luonnon suuruus, sen avaruus, kaikkeus ja jatkuvuus. Metsässä tunnen katoavani luontoon, koska luonto on niin paljon minua suurempi.
