Kun muut näpräävät kännykkää, tartun neulepuikkoihin – suru ja stressi saavat tulla ja mennä
Kotonan käsityötuottaja ja neulesuunnittelija Meiju Kallio löysi neulomisesta rauhan keskimmäisensä vaikeina vauvavuosina. ”Yksi silmukka kerrallaan, ei ole mitään hätää”, Meiju kirjoittaa.
Minulle on joskus sanottu, että sinähän olet syntynyt puikot kädessä. No en ihan, mutta monista elämän vaikeista hetkistä olen selvinnyt puikot kädessä. Neulomaan opettelin kuitenkin vasta 8-vuotiaana, kun mummini istutti minut keittiönpöydän ääreen ja opetti luomaan ensimmäiset silmukat.
Muistan herkkänä lapsena ihmetelleeni aina sitä, miltä erilaiset materiaalit tuntuivat ihollani. Pienessä kotikylässäni oli pieni lankakauppa, josta kävin ostamassa myös muuta lankaa kuin Novitaa. Suosikkejani olivat neonkirkas akryylilanka ja shokkivärinen villalanka, josta tein yläasteikäisenä muodikkaan jättisuuren patenttineulepaidan – joka nyt kulkisi nimellä briossipaita.
Lapsena neuloin satunnaisesti, opiskeluvuosina en ollenkaan. Sitten aloin odottaa esikoistani 18 vuotta sitten. Neuloin vauvalle villasukat, villahaalarin, nutun sekä läheisille villasukkia.
Neuloin seisten vauva kantoliinassa. Neuloin sohvalla ja hytkytin jalalla sitterissä makaavaa vauvaa. Tuijotin loppumattomia silmukoita ja loin uusia.
Sitten syntyi toinen lapseni, joka oli vauvana moniallerginen ja itkuinen. Neuloin puutarhakeinussa hytkyttäen jalallani vauvanvaunuja. Neuloin seisten vauva kantoliinassa. Neuloin sohvalla ja hytkytin jalalla sitterissä makaavaa vauvaa. Mielenterveyteni oli koetuksella jatkuvasti itkevän vauvan, jatkuvasti kyselevän taaperon ja kotona vallitsevan jatkuvan kaaoksen äärellä. Tuijotin loppumattomia silmukoita ja loin uusia. Ja vaikka en täysin neuloessa unohtanut ympärilläni vallitsevaa kaaosta, niin pystyin keskittymään olennaiseen: yksi silmukka kerrallaan, ei ollut mitään hätää, saan jotain aikaan, saan aikaan jotain itselleni, pystyn kommunikoimaan lasteni kanssa ja pysyn järjissäni.
Päädyin kirjoittamaan ohjeita itse, kun huomasin muokkaavani aina muiden tekemiä. Vähitellen minusta tuli Neulesuunnittelija (isolla N:llä). Saatoin lisätä sivutoimiammattini LinkedIn-profiiliini ylpeästi. Ohjeitani julkaistiin kansainvälisissä lehdissä, kirjoitin neulekirjan, irtisanouduin päivätyöstäni ja ammatillinen identiteettikin koki elämänmuutoksen. Kun muut näpräävät kännykkäänsä, minä pyörittelen mielessäni uutta neulemallia. Neulominen on aina mukana, vaikka kaikki muu ympärillä muuttuu.
Neulomisessa on se ihmeellinen voima, että se antaa aikaa ajatella – tai olla ajattelematta. Kun kädet tekevät, mieli järjestelee tai lepää.
Lapset kasvoivat, mutta tuli lisää hetkiä, joista en olisi selvinnyt ilman neulomista. Isot surut, läheisten kuolemat sekä lähtö rakkaudettomasta avioliitosta. Hetket, jolloin koko elämä on järjesteltävä uusiksi. Neulomisessa on se ihmeellinen voima, että se antaa aikaa ajatella – tai olla ajattelematta. Kun kädet tekevät mekaanista, automatisoitunutta liikettä, mieli järjestelee tai lepää. Suru ja stressi saavat tulla ja mennä. Neulominen on myös opettanut minulle kärsivällisyyttä ja anteeksiantoa. Olen purkanut ja neulonut uudelleen.
Eniten nautin neulomisen prosessista. Siitä, kun saan opetella ja keksiä uusia tekniikoita ja kikkoja. Siitä, kun ihana neuletyö tai malli on vielä kesken eikä minun tarvitse luopua siitä vielä. Neulominen ei ole minulle vain työ ja harrastus: kun minulla on puikot ja lankaa, olen minä.
