”Rakentaminen lähtee minulla aina tarpeesta. Talossamme on aika naftit tilat ja paljon ikkunoita ja oviaukkoja. Vanhoja kalusteita rakastavan on välillä lähes mahdotonta löytää tänne sellaisia sopivan kokoisina. On siis tehtävä itse. Jos kohdalle myöhemmin osuu jotain aidosti vanhaa, siirrän surutta itse tekemäni kalusteet pois. Joskus jopa puran niitä ja teen materiaalista taas jotain muuta.

Tähän mennessä hulluin projektini taitaa olla omatekoiseen kaappiin integroimani jääkaappi. Olin haaveillut oikein vanhasta jääkaapista, jossa olisi kunnon kahvat ja saranat. Kerran bongasin juuri haluamani tv:n kokkiohjelmassa. Googlettamalla kuitenkin selvisi, että se maksaa lähes kymppitonnin. Sitten keksin, että mitä jos kokeilisin tehdä kaapin itse.

Muutaman viikon miettimisen ja osien metsästämisen jälkeen suunnitelmani oli valmis toteutettavaksi. Nyt keittiössämme komeilee juuri aitoa fiilistä huokuva, vanhan näköinen uusi jääkaappi.

Lapsena minut löysi usein isän työkalu­vajaa tutkimasta, kun olin jälleen kerran saanut idean Barbie-­talosta tai kalusteista. Tekeleeni eivät olleet kummoisia, mutta pysyivät kasassa. Tärkeintä oli jo silloin tekemisen ilo. Koulussa ensimmäinen visiitti veistoluokkaan sai minut innostuksen valtaan. Mitä kaikkea työkaluilla voisi tehdä! Harmi, kun piti sitten tyytyä tylsään korurasiaan niin kuin muidenkin tyttöjen.

Remonttia vaatinut omakotitalomme on toiminut myöhemmin hyvänä opettajana ja harjoittelukohteena. Taidot ovat karttuneet sinnikkäästi tekemällä, erehdysten kautta. Olen rohkaistunut tarttumaan vaativiinkiin projekteihin, kuten kaappien ja valaisimien rakentamiseen ja asuntovaunun entisöintiin. Tekemistä helpottavat koneetkin ovat tulleet tutuiksi.

Olisipa joku kertonut minulle jo kaksikymppisenä akkuporakoneesta! Vesikilpikonnieni iso vesiallas olisi valmistunut vähemmillä rakoilla. Joka ikinen ruuvi tuli nimittäin väännettyä käsipelillä kakkoskakkosten läpi.

Toteutan toiveideni esineet tekemällä ne itse. Kartutan uusia taitoja sen mukaan, mitä haluan itselleni valmistaa. Toivomani käsintehdyt ruoka-astiat sain laittamalla kädet saveen ja perehtymällä keramiikan tekoon. Kun sain ensimmäiset kulhot ja lautaset ulos uunista, alkoivat niitä kysellä muutkin. Nykyään teen keramiikkaa myös pienimuotoisesti myyntiin.

En usko, että voin koskaan kyllästyä asioiden suunnitteluun, sisustamiseen, itse tekemiseen tai rakentamiseen. Kierrätetyn materiaalin talteen ottaminen ja käyttäminen ovat paitsi ympäristöteko, myös tapa saada uusiinkin esineisiin patinaa ja vanhaa fiilistä. Kirppiskierroksillani nappaan aina kyytiin potentiaaliset osaset. Kätköistäni on löytynyt jo moneen projektiin koukut, kahvat, laatikot ja muut. Kokonaisia ehjiä ja vanhoja kalusteita en ala tieten tahtoen hajottaa vain tehdäkseni jotain uutta. Uudempien kohdalla tilanne saattaakin sitten olla toinen.

Parasta on itse projektin lisäksi se onnistumisen hurmos, joka syntyy, kun saa suunnittelemansa asian valmiiksi ja käyttöön. Tunne on yhtä voimakas joka kerta, oli sitten kyseessä neulemekko, seinien tapetointi sapluunamaalauksella tai ruokakomeron rakentaminen. Olen oppinut myös sietämään pieniä virheitä. Lopputuloksesta tulee oikeastaan vielä parempi, jos kalusteeseen jää tekoprosessista muistoksi jokin pieni kömmähdys.

Blogini kautta voin rohkaista muitakin kokeilemaan. Monet väheksyvät omia kykyjään, ja haluan esimerkilläni valaa uskoa siihen, että jokainen voi onnistua. Lempisanontojani onkin, että jos osaat käyttää monimutkaista ompelukonetta, ei akkuporakone tai kuviosaha ole sinulle mikään ongelma.

Käsillä tekeminen ja kodittaminen on minulle kokonaisvaltainen elämäntapa, työ ja harrastus yhtä aikaa. Blogini ansiosta näiden ympärille on syntynyt myös pienimuotoista yritystoimintaa.

En tiedä mitä tekisin, jos en olisi tällainen käsillä puuhaaja. Lapsena kirjoittelin ystäväkirjoihin toiveammattini olevan sairaanhoitaja, mutta se johtui ehkä enemmän ajan hengestä ja ympäristön asenteista. 1980-luvulla luovia aloja ei pidetty oikeina töinä. Onneksi maailma muuttuu.”