Mari toteutti lapsuuden haaveensa omasta hevostilasta – ”Muutto maalle oli unelma ja painajainen”

Inkoossa on tosi kiva pieni vanha maatila myynnissä. Käykää katsomassa! Nämä ystävän lausumat sanat mullistivat paljasjalkaisen helsinkiläisen Mari Kurki­niityn elämän reilu kymmenen vuotta sitten.

– Olimme sattumalta käymässä Inkoossa. Naureskelimme silloisen puolisoni kanssa, että kuka hullu tänne muuttaa, tämähän on hirveän kaukana. Päätimme kuitenkin koukata kotimatkalla sen kivan pienen paikan kautta, graafisena suunnittelijana työskentelevä Mari muistelee.

Perillä pariskunta oli välittömästi myyty. Jugend-tyylinen, remontin tarpeessa oleva päärakennus ja koristeellinen navetta kylpivät loppukesän ilta­-auringossa. Maaseudun hiljaisuudessa korkealle kurottavat puuvanhukset ja raakileiden painosta notkuvat talviomenapuut saivat haaveet lentoon.

– Pääsimme näytölle vasta kuukauden päästä, sillä välittäjä oli lomalla. Kävimme kuitenkin pari kertaa pihalla tunnelmoimassa. Kun näytön aika koitti, olimme jo valmiita muuttamaan. Siinä vaiheessa olisi ollut vaikea enää perääntyä.

Kaupat syntyivät, ja remontti alkoi.

Nyt 13 vuotta myöhemmin Mari on kirjoittanut talon tarinan kirjaksi. Kamalan ihana elämä maalla julkaistiin keväällä.

Mari varttui Helsingin Puistolassa nelihenkisessä perheessä. Äiti työskenteli erikoissairaanhoitajana ja isä tietoturva-alalla.

Pieni Mari oli loputtoman kiinnostunut eläimistä. Naapurien koirat ja kilpikonnat saivat hänestä hoitajan. Kahdeksanvuotiaana hän aloitti hevosharrastuksen, joka on jatkunut näihin päiviin.

Maalaiselämää Mari pääsi maistamaan mummolassa Kainuussa. Myös partioharrastus täytti nuoren tytön tarvetta päästä luonnon helmaan.

– Muistan, miten parikymppisenä tein aarrekarttaa ja kirjoitin siihen haluavani perustaa maalle hevostilan. Haave oli tuolloin ihan utopistinen. Opiskelin taidemaalariksi, eikä odotettavissa ollut tuloja, joilla olisi voinut haaveen toteuttaa, Mari sanoo.

Uudelleen unelma heräsi henkiin, kun Mari etsi muutama vuosi myöhemmin puolisonsa kanssa ensimmäistä omistusasuntoa. Pariskunta kiersi katsomassa pieniä tiloja, mutta mikään parin budjettiin mahtuva kohde ei sykähdyttänyt.

Kun sopivaa tilaa ei löytynyt, maalaisunelma vaihtui vanhaan huonokuntoiseen kerrostaloasuntoon Helsingin keskustassa. Siitä pariskunta remontoi rakkaudella oman kodin.

Vuosien mittaan asunnot vaihtuivat pienemmästä suurempaan, mutta osoite säilyi aina kantakaupungissa.

Kymmenen vuotta menee ennen kuin saatte tämän kuntoon. Niin eräs puolituttu tilanomistaja sanoi Marille ja hänen miehelleen, kun pariskunta aloitteli mittavaa remonttia.

– Meitä huvitti taas, olimmehan kokeneita remontoijia. Olimme jo saneeranneet omin käsin pari kerrostaloasuntoa. Ajattelimme, ettei tässä urakassa mene kuin muutama vuosi.

Korjattavaa Inkoon aseman tuntumassa sijaitsevalla tilalla riitti. Päärakennuksen rossipohjan alle lapioitu hiekka piti poistaa, alapohja korjata, putket ja sähköt uusia. Katto ja pinnat laittaa. Vanhasta jäisi vain seinät, ikkunat, välikatot, ovet ja vanha kakluuni.

Päärakennuksen lisäksi työlistalla odottivat vielä vanha navetta sekä pihapiirissä nököttävät rengintupa ja piianpirtti – kaikki korjauksen tarpeessa.

Työmaalla pariskunta teki mahdollisimman paljon itse.

– Aluksi työ sujui ja intoa riitti. Työkseen tieto­koneen ääressä istuvalle on voimauttavaa, kun näkee omien kättensä työn jäljen. Saa seinän maalattua tai hiekkakasan lapioitua. Ja jos on hyvä mielikuvitus, osaa vielä nähdä mielessään lopputuloksen.

Vähitellen totuus alkoi valjeta. Vanhasta maalista raaputetun seinän jälkeen oli vuorossa seuraava. Seinien jälkeen rapsutettavaa riitti kymmenissä ikkunoissa ja ovissa. Työmäärä oli loputon.

Yllätyksiltäkään ei vältytty. Juuri asennetuista 11 vesiputkesta kahdeksan alkoi vuotaa salin uudelle parketille. Välikaton paneelit murtuivat, kun työmies astui yläkerrassa harhaan. Henkilövahinkoja ei onneksi sattunut.

Huolella laadittu budjetti alkoi sekin paukkua. Suureen taloon kuluu kerrostalokotiin verrattuna moninkertainen määrä maalia, puutavaraa, parkettia, mitä vain.

– Itku tuli, kun olin ensimmäisen kerran yöpymässä päärakennuksessa ja tapasin keittiön lattialla kipittävän hiiren. Kapusin pöydälle kiljumaan. Olimme juuri laittaneet taloon kaikki rahamme, ja kaikesta työstä huolimatta sisään on päässyt hiiri.

Vastoinkäymisistä huolimatta remonttivuosiin mahtui myös paljon iloa ja ällikällä lyöviä yllätyksiä.

– Ensimmäinen kevät oli aivan huikea. Yllättäen piha täyttyi krookuksista ja idänsinililjoista. Maa muuttui siniseksi ja valkoiseksi. Vähän myöhemmin verannan nurkalla oleva koristeomenapuu puhkesi vaaleanpunaiseen kukkaan, ja oksalle lensi keltainen lintu laulamaan. Kuin olisi elänyt sadussa.

Yllätyksiä on suonut myös paikallinen yhteisö. Ihmiset ovat Marin mukaan hämmästyttävän kiinnostuneita toisistaan ja tietävät usein lähitienoon väen asiat paremmin kuin ihmiset itse. Rikkinäinen puhelin toimii, ja tarina muuntuu suusta suuhun kulkiessaan. Ero Helsinkiin on selvä. Pääkaupungissa ihmiset eivät välttämättä tiedä naapureistaan juuri mitään.

– Itse yritän pysytellä tarinoiden ulkopuolella. Hulluimmat jutut huvittavat.

Kiinnostuksella on myös kääntöpuolensa: auttavaisuus ja muista huolehtiminen. Naapuriapuun voi aina luottaa. Mari on löytänyt hengenheimolaisia etenkin seudun hevostilallisista.

Viisi vuotta muuton jälkeen elämä yllätti taas. Elämä oli vuosia ollut pelkkää remonttia ja työtä, eikä vieläkään ollut valmista. Marin ja hänen puolisonsa pitkä liitto ei sitä kestänyt.

– En tiennyt mitä tehdä. Värit ja tunteet hävisivät. Remontin sijaan keskityin töihin, Mari kertoo.

Vähitellen värit kuitenkin palasivat. Ne pilkahtivat syksyisillä sieniretkillä ja keväällä koristeomenan kukkiessa. Syntyi uusia unelmia: navettaan piti saada tilat kahdelle hevoselle ja pihalle perustaa kasvimaa.

Nyt 13 vuotta talokauppojen jälkeen Marin unelma on käynyt toteen, hän on peltojen keskellä asuva hevostilallinen. Aitauksessa laiduntaa kaksi hevosta.

Päärakennuksen remontti on vihdoin valmis. Tosin pian edessä on seuraava kierros – ulkoverhous on jo uuden maalikerroksen tarpeessa.

Elämään on tullut myös uusi puoliso Antti Saarnio sekä neljä tytärtä. Antin mukana tulivat Linnea, Selja ja Viola. Kuopus Aida on alle vuoden.

– Nyt asumme kahta pientä tilaa vuoroviikoin. Antilla on tässä lähistöllä oma suunnilleen samankokoinen tilansa. Työtäkin on kaksin verroin.

Vuodet maalla ovat opettaneet Marille paljon. Selväksi on käynyt, että vaikka ajoittain vastoinkäymiset tuntuvat musertavilta, asiat järjestyvät. Uusi järjestys voi olla odottamaton ja parempi kuin vanha.

– Ymmärrän nyt myös sen, että ei voi elää sitku-elämää. Ei voi ajatella, että sitten kun remontti on valmis. Pitää nauttia myös matkasta, sillä työ ei lopu koskaan. Voi rapsuttaa yhden seinän ja mennä sen jälkeen metsään kävelemään ja sitten saunaan. Ei tarvitse raaputtaa heti toista ja kolmatta seinää.

Vanha tila on opettanut myös, että elämä maalla on samaan aikaan kamalaa ja ihanaa. Kiiltokuvatarinat pullantuoksuisista maalaisunelmista ovat totta, mutta yhtä totta ovat hetket, joina sähköt katkeavat tuntikausiksi eikä vessaa saa vedettyä. Kaupan päälle vielä liukastuu pihalla kuraiseen maahan.

– Kirjaa kirjoittaessa halusin kertoa lukijoille kaiken tämän huumorin kautta. Toivon, että tarinani voi olla vertaistukena muille maalle muuttaville ja menetyksiä kohtaaville.

Kirjoitusprosessi oli myös terapeuttinen matka omaan mieleen.

– Nyt kun katson peiliin, tunnen entistä paremmin sen ihmisen, joka sieltä katsoo takaisin.