Maarit väsyi hoitotyöhön: ”Lähdin 55-vuotiaana opiskelemaan taidetta”

Satavuotias valkoiseksi rapattu kivitalo seisoo vuorenrinteessä espanjalaisessa Álora-kylässä. Pihalta avautuu näkymä linnoitukseen, jonka maurit rakensivat yli tuhat vuotta sitten. Lempeä tuuli puhaltaa mereltä, kun muutama turisti vaeltaa kohti vuoria. Lintujen laulua lukuun ottamatta on hiljaista.

Sadan päivän ajan kylä oli Maarit Niskasen, 59, koti. Joka arkiaamu hän matkusti puolitoista tuntia junalla työharjoittelupaikkaansa suomalaiseen seurakuntaan ohjaamaan lapsia, perheitä ja vanhuksia yhteisötaiteen keinoin. Vapaa-ajalla hän etsi Fuengirolan parasta kirpputoria ja leipomoa tai istui kahvilassa päiväkirjaansa uppoutuneena – ja huomasi pärjäävänsä.

”Siellä kaukana yksin asuessani löysin itsestäni rohkean seikkailijan.”

Kolme vuotta aiemmin, syksyllä vuonna 2020, Maarit lähti silloisen ystävänsä houkuttelemana Limingan taidekoulun kurssille. Kun Maarit astui maalausluokkaan, ei paluuta ollut. Kaksi viikkoa venyi lopulta kahdeksi kuukaudeksi, koska maalaaminen imaisi mukaansa.

Kesäkurssi muutti elämän

Vaikka Maarit on aina ollut luova ja seikkailunhaluinen, elämä oli vienyt toisaalle. Kuvaamataidon opettaja huomasi yläkoulussa hänen väriälynsä, mutta peruskoulun jälkeen tarjolla ei ollut opinto-ohjausta eikä kirkasta tietä taiteen ammattilaiseksi. Maarit haki opiskelemaan uudelle sosiaaliohjauksen linjalle ja valmistui myöhemmin myös sosionomiksi.

Sosiaalialalla Maarit pyrki löytämään oman tapansa kohdata asiakkaita. Esimerkiksi 1990-luvulla hän oli töissä päihdekuntoutusyksikössä, jossa hän veti lauluryhmää vakavasti alkoholisoituneille. Myöhemmin Rinnekodin asumisyksikössä vapaa-ajan ohjaajana hän teki asiakkaiden kanssa joululaululevyn ja vei heitä retkille, uimaan, risteilyille ja konsertteihin.

”Tuntui hyvältä, että sain perustyön ohella tehdä jotain luovaa ja että sitä puolta minussa osattiin välillä hyödyntää.”

Vuonna 2012 Maarit muutti miehensä ja poikansa kanssa Kittilään, ja ystävä pujotteli kaikille perheenjäsenille läksiäislahjaksi avainnauhat puuhelmistä. Koru keräsi niin paljon ihailua, että Maarit päätti alkaa tehdä sellaisia itse. Hän järjesti helmipajoja myös muille, ja kun sana pienessä kunnassa levisi, perheen postilaatikkoon alkoi ilmestyä lahjoituksena pieniä helmipusseja.

Kesti kuitenkin vielä vuosia, ennen kuin ajatus alanvaihdosta syntyi. Viisi vuotta sitten Limingan taidekoulussa maalatut työt olivat hapuilevia, mutta opettajan kannustus ja Maaritin oivallus siitä, mitä taide voisi antaa, antoi intoa jatkaa.

Maalausopintojen aikaan Maarit kuuli ystävältään Ingmanin käsi- ja taideteollisuuden oppilaitoksesta Kuopiossa. Puolen vuoden pähkäilyn jälkeen hakea sinne.

”En tiennyt koulusta muuta kuin sen, että sinne on Kittilästä hurja matka, 660 kilometriä.”

Hän pelkäsi, ettei 55-vuotiaana ehkä pääsisi ammattikouluun, mutta etähaastattelu sujui hyvin. Pian hyväksymiskirje saapui ruskeassa kirjekuoressa: Maarit oli saanut paikan valokuvauslinjalta.

Vuonna 2021 hän pakkasi tavaransa ja muutti vuokra-asuntoon Kuopioon. Pitkän välimatkan vuoksi Maarit ei päässyt käymään kotona, ennen kuin pääsiäisenä 2022. Luokkatoverit olivat hänen oman poikansa ikäisiä eivätkä juurikaan tulleet juttelemaan ”vanhan tädin” kanssa.

”Nuoret olivat huikean lahjakkaita, mutta etsivät myös itseään. Se vähän sotki heidän opintojaan, mutta olen itsekin ollut 17-vuotias ja tunnistin vaiheen.”

Vuoden opiskelun jälkeen Maarit sai koulun sisäisenä siirtona paikan media-alan ja kuvallisen ilmaisun linjalta, joka tuntui enemmän omalta jutulta. Maaritista parasta olivat työelämälähtöiset harjoittelut, jotka muokattiin opiskelijan elämäntilanteen ja kiinnostuksen mukaan. Kolmen vuoden aikana hän opetteli esimerkiksi rakentamaan kaikki aistit huomioon ottavaa aistipuutarhaa, rakensi oman taidenäyttelyn sekä teki erilaista mediasisältöä Aurinkorannikon seurakunnan tarpeisiin.

”Sosiaalialan töissä harmittelin joskus sitä, että minun piti piilottaa luovia ajatuksiani. Niille ei ollut aikaa eikä luottamusta, vaikka omaiset toivoivat vanhukselle edes jalkahoitajan käyntiä. Opiskellessa tajusin, että se on voimavarani ja elämäniloni lähde.”

Maalaamisen parantava voima

Kolmantena opiskeluvuotena Maaritille tarjoutui mahdollisuus lähteä opiskelijavaihtoon Espanjaan.

”Jos haluan saada jotain aikaiseksi, minun täytyy saada olla yksin. Koru, kuva tai teksti syntyy erakkona. Perhe on sietänyt sitä ihmeellisesti.”

Kesätöistä säästetyillä rahoilla hän varasi lennon Aurinkorannikolle syksyllä 2023 ja vuokrasi ystävänsä kanssa asunnon Fuengirolasta. Hän piti toisten opiskelijoiden kanssa lapsille luovan toiminnan kerhoja ja osallistui seurakunnan tiloihin luodun yhteisötaideteoksen tekoon. Suomalaiset vanhemmat talvituristit nauttivat taideretkistä. Yhteisön vahvuutena Aurinkorannikon seurakunnassa on työn monipuolisuus ja se, että kohtaamisia syntyi taiteen keinoin.

“Erityisesti mieleeni jäi eläkeläisryhmä, jonka vein maalaamaan Áloraan maurilinnoitukselle. Monet sanoivat, etteivät olleet kokeneet mitään niin kaunista ja rauhoittavaa pitkään aikaan. Näin, mitä olin koulussa oppinut: maalaaminen voi parantaa ja eheyttää.”

Harjoittelun jälkeen Maarit jäi vielä Áloraan lomailemaan, ja maaliskuussa 2024 hän valmistui. Kakkukahvit juotiin seurakuntatalolla.

”Koulutus on valtava aarre. Nyt toivon, että se työllistäisi minut kunnolla.”

Valmistumisen jälkeen hän on toteuttanut luovia haaveitaan: järjestänyt taidenäyttelyitä, vetänyt korupajoja lapsille ja kiertänyt markkinoilla myymässä töitään. Hän piirtää myös vaatemalleja, joista tuttu ompelija tekee vaatteita kierrätysmateriaaleja hyödyntäen.

”Rakastan kierrätyskeskuksia ja kirppareita. Saan elämään sisältöä, kun yritän ratkoa, miten taidetta voi tehdä lisäämättä ympäristön kuormitusta.”

Maalauksissaan Maarit käyttää pohjana kierrätettävää juuttikangasta, joka on tehty kahvisäkeistä. Säkit hän saa lahtelaiselta kahvipaahtimolta. Kehykset tekee tuttu oululainen puutyöntaitaja. Inspiraatio syntyi, kun hän opiskeluaikana näki taiteilija Hannu Palosuon näyttelyn Didrichsenin taidemuseossa.

Palosuon tapa maalata voimakkain värein kierrätetyille kahvisäkeille teki lähtemättömän vaikutuksen.

”Muut hoputtivat, että lähdetään jo kahville, mutta minä tuijotin teoksia. Silloin tajusin, että tämä on minun tapani ilmaista maalaamalla.”

Vanhaan työhön hän ei suunnittele palaavansa. Sosiaali- ja terveysalalla työskentelevät tutut kertovat, että tiukan aikataulun vuoksi asiakkaiden kanssa ehtii tehdä vain pakolliset: tarjota ruoan, auttaa peseytymisessä ja jakaa lääkkeet.

”Vanhus saattaisi rauhoittua, jos hänen kanssaan kävisi kävelyllä, katsoisi yhdessä valokuvia tai laulaisi iltalaulun, mutta asiakkaita ei ehdi enää kohdata niin. Väsyin armottomaan kiireeseen ja puristukseen.”

Suurin rakkauden teko

Taiteilijuus ei ole Maaritille pelkkä työ vaan on identiteetti. Kotona korupöydän ääressä hän on omassa elementissään.

”Kun istun siinä, perheenjäsenet tietävät, että olen omassa maailmassani. Se on kuin näkymätön panssari: silloin en ole äiti enkä vaimo vaan taiteilija.”

Ilman perheen kannustusta ja puolison taloudellista tukea Maarit ei olisi voinut lähteä toteuttamaan unelmaansa. Puolison äiti oli lahjakas kuvanveistäjä, joten hän on tottunut näkemään luomisvimmaa kotonaan.

”Puoliso on tukenut minua. Se on maailman suurin rakkauden teko. En tiennyt 30 vuotta sitten tavatessamme, miten onnekas olinkaan.”

Mies on Maaritia seitsemän vuotta nuorempi, joten hänellä on enemmän työvuosia jäljellä. Siksi Maarit uskoo, että eläkeiässä hän viettää ainakin talviaikoja yksin tai asuen ystäviensä kanssa ulkomailla. Hän haaveilee palaavansa juuri Áloraan.

”Toivon, että voin vielä joskus hankkia kylästä vuokralle pienen talon ja askarrella korujaja maalata pieniä kuvia, joita myisin kadunkulmassa tai antaisin lahjoiksi.”

Loppuvuodesta Maaritilla on edessä iso leikkaus. Siitä toivuttuaan hän ajattelee, että vain maailman reunat ovat rajana taiteellisuuden toteuttamisessa.

”Minuun on vaikuttanut paljon se, että kuvamaataidon opettajani näki potentiaalini jo 15-vuotiaana. Nyt voin vihdoin leikkiä korutaiteilijaa, maalaajaa ja vaatesuunnittelijaa.”