Se, jonka mielestä tavara ei tee onnelliseksi, ei ole koskaan löytänyt kirpputorilta turkoosia leluautoa.
Parikymppisenä olin juuri muuttanut ensimmäiseen omaan kotiin, pieneen vuokrayksiöön. 31 neliössä ei ollut mitään, mikä ei ollut välttämätöntä. Sohvan ja sängyn olin perinyt mummolta, tv-tason maalasin lapsuudenkotini parvekkeen penkistä ja keittiöön ostin yhden baarijakkaran. En ollut varsinaisesti kovin kummoinen sisustaja.
Vähän sellainen minusta kumminkin taisi tulla yhtenä kylmänä alkukesän päivänä Porin torilla.
En saanut silmiäni irti parikymmensenttisestä leluautosta. Siinä oli metallinväriset pölykapselit, valkoinen katto ja turkoosissa konepellissä pari pukevaa kolhua. Se oli juuri sellainen amerikanrauta, jollaisella olisin halunnut ajaa oikeasti.
Auto maksoi 25 markkaa, siis nykyrahassa muutaman euron. Mietin pitkään, mutta törsäsin kumminkin.
Onneksi törsäsin: turkoosi auto teki vuokrayksiöstäni kodin ja minut pitkäksi aika onnelliseksi.
Nyt, melkein 30 vuotta ja yli 20 muuttoa myöhemmin leluauto on mustavalkoisen keittiöni väripilkku. Rakastan sitä yhä, ja olen oppinut etsimään samaa tunnetta kaikelta sisustuksessa.
