Luonnolla olisi rauhoittava vaikutus, jos se pysyisi poissa pihaltani
Puutarhaa hoitaessani en osannut odottaa laajamittaista hyökkäystä luonnon omalta armeijalta, eläimiltä, Kotivinkin kolumnisti Christoffer Strandberg kirjoittaa.
Luonnon tarjoama rauha, perspektiivi ja tila olivat suurimpia syitä jättää elämä Helsingin keskustassa ja muuttaa maalle. Luonnon syleilyssä omalla tontillammekin kasvaa sitä kuuluisaa suomalaista vihreää kultaa, eli metsää.
Pihaltamme löytyy myös puutarhaa, joka tavallaan on jalostettu versio luonnosta, mutta myös sen vastakohta. Luonnossa pätevät viidakon lait, eikä se kaipaa ihmisen kosketusta, mutta puutarha taas kuolee ja villiintyy ilman sitä. Se, että nurmikkoa ja istutuksia pitää hoitaa ja kastella on itsestään selvää, mutta en osannut odottaa laajamittaista hyökkäystä luonnon omalta armeijalta, eläimiltä.
”Asialla oli aina sama koiras, sielunsa yhtä sysimusta kuin sulkansa.”
Lähimetsän lennokit eli mustarastaat ovat vieneet kiroiluni uudelle tasolle. Viime kesänä viimeistelin tuija-aidan istutuksen levittämällä taimien ympärille runsaasti kuorikatetta. Myös edellisen asukkaan istuttamat kääpiökatajat havukavereineen saivat juurilleen kosteutta sitovan peitteen, ja niitä rusakot olivat vuosien varrella silponeet (palataan vielä siihen maanvaivaan).
Suuren työn jälkeen heräsin joka aamu katkeraan näkyyn: mustarastas oli räjäyttänyt kuorikatteet, multaa oli kaikkialla ja kasvunestokankaat lojuivat ympäri pihaa. Asialla oli aina sama koiras, sielunsa yhtä sysimusta kuin sulkansa. Hän oikein halusi näyttää tuhotyönsä, jonka jälkeen hän lensi lähimpään puuhun ilkkumaan samalla, kun siivosin hänen jälkiään. Se oli henkilökohtaista!
Kuukauden jälkeen mittani oli niin täynnä, että koko istutus meni patoutuneen raivon voimalla uusiksi – ilman kuorikatetta, aita kaiken ympärille.
”Harkitsen susikannan istutusta etupihalle tai edes paria kettua.”
Aita ei taida pitää mustarastasta poissa, mutta toimii puutarhurin suurimpaan viholliseen, rusakkoon. Nuo inhottavan nopeat pitkäkorvaiset etuhammasterroristit!
Suojaamme aina omenapuiden rungot huolellisesti talvea varten. Viime talvi oli erittäin runsasluminen, ja siinä kolatessa meiltä loppui säilytystila. Muutama lumikasa muodostui ilmeisesti liian lähelle omenapuita, sillä nämä loikkivat pirulaiset oivalsivat kiivetä kasojen huipuille kaarnabuffettiin herkuttelemaan.
Nyt puuparat on kaluttu kauttaaltaan puolentoista metrin korkeudelta. Harkitsen susikannan istutusta etupihalle tai edes paria kettua.
Onkin hassua, että varsinaisista petoeläimistä ei ole ollut yhtään haittaa. Seudullamme tehdään susihavaintoja silloin tällöin, ja ilveksiä olen itsekin nähnyt. Pienen Valma- terrierimme kanssa saa olla pihalla tarkkana, sillä merikotkia Siuntiossa riittää. Rantakäärmeitä ja kyitä näkee, mutta arvostan niiden panosta jyrsijäkannan hallitsemisessa.
”Toisin kuin ihmiset, eläimet ovat loogisia. Ne etsivät suojaa ja ruokaa sieltä, mistä niitä saa.”
Suurin peto on kuitenkin minä. Eläimethän olivat täällä ennen meitä – paitsi valkohäntäpeurat. Nuo punkkeja levittävät kolarinaiheuttajat tulivat Suomeen vasta 1930-luvulla USA:sta. Olimme metsästäneet sukupuuttoon metsäpeuran, ja hirvet olivat kokemassa saman kohtalon. Ajateltiin, että olisi fiksua istuttaa tänne uusi peurakanta. Fiksua ja fiksua.
Asuinalueemme kehittyy ja kasvaa. Se on toki hieno asia kotikunnalle, mutta samalla eläimet joutuvat yhä ahtaammalle. Toisin kuin ihmiset, eläimet ovat loogisia. Ne etsivät suojaa ja ruokaa sieltä, mistä niitä saa.
Voin siis vain syyttää itseäni, ellen varjele istutuksiani kunnolla. Luonnolla piti olla rauhoittava vaikutus, ja olisikin, jos se pysyisi poissa minun pihaltani.
Christoffer Strandberg rakastaa luontoa, kunhan se pysyy kaukana hänen pihaltaan.
