”En ollutkaan tyhmä, laiska ja saamaton” – Lukihäiriöstä kärsinyt Katja löysi paikkansa masennuksen ja työkyvyttömyyseläkkeen jälkeen

Olin hävennyt koko ikäni sitä, etten ymmärtänyt lukemaani. Olisiko mielipiteilläni ja ajatuksillani mitään merkitystä tässä yhteiskunnassa, jos en sen vuoksi kykene tekemään töitä?

Tätä kysymystä pohdin jatkuvasti vielä muutamia vuosia sitten. Samalla mietin ihmisarvoani, sillä koko maailmahan tuntuu pyörivän sen ajatuksen ympärillä, että jokaisen pitää kyetä elättämään itsensä.

Olin joutunut keskeyttämään nuoriso-ohjaaja opintoni lukivaikeuteni vuoksi. Koulun lopettamisen jälkeen alkoi työttömyyden, sairauslomien ja neuropsykologisen kuntoutustoiminnan ja kuntouttavan työtoiminnan kierre. Minulla todettiin keskivaikea masennus. Tuntui, ettei minusta ollut mihinkään.

Itsevarmuuteni oli romuna. Ajattelin, etten koskaan löytäisi hyvää vakituista työpaikkaa.

Tunsin epäonnistuvani jatkuvasti. Se lannisti. Tiesin ettei älyssäni ollut mitään vikaa, mutta en osannut näyttää sitä. Vaikka olin jo aikuinen, lukeminen oli minulle yhä todella vaikeaa.

Alakoulun ensimmäisellä luokalla ihmettelin, miten kaikki muut tuntuivat nappaavan heti kiinni kirjaimista ja tavuista. Toiset ymmärsivät, miten sanat muodostuvat, ja minun silmissäni he oppivat lukemaan hetkessä. Minusta koko lukemisen konsepti tuntui mystiseltä.

Vartuin Vesannolla ja kävin hyvin pientä kyläkoulua. Ryhmässäni oli lisäkseni kolme muuta lasta. Pienessä porukassa opettaja huomasi nopeasti, miten vaikeaa lukeminen minulle oli. Sain tukea ja huomiota, mutta toisaalta myös haasteeni näkyivät helpommin kaikille.

Opin jotenkuten lukemaan kolmannella luokalla. Vaikka sain erityisopetusta, saatoin vastailla koetehtäviin virheellisesti, koska olin ymmärtänyt kysymykset väärin. Jumiuduin tehtäviin, joihin en tiennyt ratkaisua. Ajattelin olevani viallinen.

Silti yläasteiässä aloin lukea omaksi ilokseni. Harry Potter -kirjat tempaisivat minut mukaansa, vaikka teokset ovat valtavia järkäleitä. Lukemiseni oli hyvin hidasta, mutta minussa syntyi halu lukea lisää. Opin hyppimään erikoisten nimien yli ja keskittymään juoneen omassa tahdissani.

Nuoriso-ohjaajan ammatti tuntui sellaiselta, jossa tekeminen, asenne ja ihmisten kohtaaminen olivat tärkeämpiä kuin kirjalliset taidot. Hakeuduin opintoihin peruskoulun jälkeen ja olin aluksi innoissani. Seinä tuli vastaani nopeasti, kun minun olisi pitänyt kyetä tekemään itsenäisesti kirjallisia töitä.

Yritin keksiä erilaisia ratkaisuja selvitäkseni opinnoistani. Kämppäkaverini kanssa kysyin opettajaltani, voisiko hän kirjoittaa tehtävät puolestani saneluni mukaan. Opettaja kieltäytyi tiukasi pyytämästäni erityisjärjestelystä. Osaamisessani ei ollut vikaa, mutta en saanut osoitettua sitä paperille.

Keskeytin opintoni tuen puutteen vuoksi kolmantena vuonna. Olin samaan aikaan helpottunut ja pettynyt.

Samoihin aikoihin minulla todettiin myös tarkkaavaisuushäiriö adhd. Se selitti, miksi minun oli vaikea aloittaa asioita ja keskittyä niihin. Minulla oli aina ollut vaikeuksia motivoida itseäni, vaikka tiesin mitä seuraavaksi pitäisi tehdä.

Diagnoosi oli helpotus: en ollutkaan tyhmä, laiska ja saamaton. Silti elämässäni alkoi vaikea vaihe.

Yritin työskennellä puhelinmyyjänä ja rakennussiivoojana, mutta kummastakaan ei tullut mitään. Puhelinmyynnistä sain potkut ensimmäisen viikon jälkeen, koska en saanut tarpeeksi myyntiä. Siivoustehtävistä irtisanouduin itse, koska tekemistä oli yhdelle ihmiselle liikaa.

Minulla oli todettu nuoriso-ohjaajaopintojeni aikana keskivaikea masennus, ja kävin onnekseni edelleen loistavan terapeutin vastaanotolla. Keskustelimme paljon siitä, kykenisinkö koskaan olemaan työelämässä. Jäin muutamaksi vuodeksi työkyvyttömyyseläkkeelle, kunnes minun todettiin sittenkin olevan kuntoutettavissa. Ajatus työhakemuksen kirjoittamisesta tuntui minusta silti lähes mahdottomalta.

Tekniikan kanssa olin aina ollut hyvä. Kahdeksan vuotta sitten tapasin nykyisen poikaystäväni, joka harrasti 3D-tulostamista ja suoritti siihen liittyvää kurssia. Hän opetti minulle alkeet ja suostutteli kanssaan jatkokurssille ammattiopistoon.

Innostuin ja opettelin itsenäisesti käyttämään 3D-tulostuskonetta. Kun aihe oli riittävän kiinnostava, se imaisi minut mukaansa.

Päätin kokeilla vielä kerran. Halusin opiskella, jotta saisin itselleni edes jonkin ammatin. Halusin näyttää kumppanillenikin, että olen kykenevä ja fiksu ihminen.

Hain ja pääsin opiskelemaan lähihoitajaksi. Päätin heti olla tunneilla hyvin aktiivinen. Halusin kompensoida kirjallisten tehtävieni puutteita näyttämällä osaamistani suullisesti. Se toimi. Kirjalliset työni saattoivat olla välillä melko kauheaa luettavaa ja täynnä ranskalaisilla viivoilla tehtyjä vastauksia, mutta pääsin silti kursseista läpi.

Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni huomasin olevani hyvä jossakin. Itseluottamukseni parani valtavasti.

Vaikeina aikoina pysyin kiinni elämässä tietokonepelien ja peliyhteisöjen avulla. Ajattelen, että pelaaminen piti minut kiinni elämässä ja esti syrjäytymästä. Sen avulla pysyin pinnalla, kun olin masentunut ja työtön.

Nukuin päivät ja valvoin yöt, ja silti minulla oli aina tarjolla keskustelukumppaneita ympäri maailmaa, vaikka arjessa sellaiset olivat vähissä. Sain pelaamisen avulla uusia ystäviä ja olin yhteisössäni hyvä.

Pidän erityisesti Minecraft-pelistä. Kun kouluni järjesti paikallisessa päiväkodissa pelikoulutuksen lapsille, pääsin sen vetäjäksi. Tuntui hyvältä päästä näyttämään taitojani. Sen jälkeen päiväkoti pyysi minua tekemään heillä lähihoitajan koulutukseeni kuuluvan harjoittelun.

Pian minua pyydettiin kouluni kautta erilaisille teknologia- ja pelialan messuille opetustehtäviin. Se motivoi jatkamaan opiskelujani. Minun oli pysyttävä kärryillä opinnoissani, jotta opettajat kutsuisivat minut tapahtumiin jatkossakin.

Korona-aikana työskentelin pelikasvattajana verkkokurssilla lasten Minecraft-ohjaajana. Sain myös osa-aikaisen työn digitaalisten oppimisympäristöjen parissa koulultani. Pian minulle tarjottiin vakituista työtä.

Nykyisin olen teknologisen koulutuksen koordinaattori. Olen päässyt mukaan suunnittelemaan opetussuunnitelmia ja kursseja. Opettajat vastaavat kurssien pedagogiikasta, minä tekniikasta ja käytännöstä.

Työyhteisömme on loistava. Olemme yhtä tiimiä. Uskallan pyytää apua papereideni oikolukemiseen ja vastaavasti minä autan muita digitaalisissa asioissa.

Täydennämme toisiamme. On mahtavaa saada olla osa yhteisöä, jossa saan vuosien epäonnistumisen jälkeen loistaa.

Lukivaikeuteni kanssa olen oppinut koko ajan toimimaan paremmin. Tiedostan hetket, jotka vaativat minulta erityistä paneutumista ja keskittymistä. Olen myös opetellut varmistamaan muilta, ymmärsinkö lukemani tekstin oikein.

Yritän usein paikata kirjallisia vajeitani runsaalla puheella. Joskus se menee vähän yli, koska yritän vakuuttaa osaamistani verbaalisesti. Jälkikäteen saattaa vähän nolottaa.

Osaan kuitenkin olla armollisempi virheilleni. Ennen saatoin jättää sähköposteja tai tekstiviestejä viestejä kirjoittamatta, koska pelkäsin mokaavani. Nykyään ajattelen, että niin kauan, kun asiani tulee ymmärretyksi, kirjoitusvirheillä ei ole suurta merkitystä.

Päiväkodin harjoittelussa rohkaistuin. Luin lapsille satukirjaa enkä hävennyt, vaikka takeltelin. Halusin heidän näkevän, että eivät kaikki aikuisetkaan ole hyviä lukemisessa.

Ilon pilkahdukset lasten silmissä tuntuivat ihanilta. Ehkä tuo hetki voi tuoda helpotusta lapselle, jolla myöhemmin on hankalaa lukemisen kanssa.

Täydellisyyden sijaan on tärkeämpää, että jokainen tekee kykyjensä mukaan. Vihdoin minäkin luotan siihen, että olen hyvä ja taitava siinä, mitä teen.

Olen paljon itsevarmempi ja tiedän, ettei kaikki osaamiseni ole todistusten takana. En arvostele tai arvota ketään työn tai koulutuksen perusteella enkä itsekään tunne häpeää tai pienuutta korkeasti koulutettujen ihmisten seurassa. Uskallan puhua ja antaa panokseni keskusteluun pelkäämättä, että minulla ei olisi mitään arvoa.