"Tee raivokkaasti töitä ja usko itseesi, siinä mottoni. Pärjääminen on strategia. Vuosien aikana olen joutunut monesti tilanteisiin, joissa kaikki on romahtanut. Olen ajatellut, että kyllä minä keksin keinot. Minähän olen helvetin kekseliäs! Ei pidä ajatella ongelmaa, vaan miten siitä selviää.
Vanhempani olivat tärkeimmät kannustajani. Isäni kanssa emme ehtineet viettää paljoakaan yhteistä aikaa. Ensin oli sota-aika, ja pula-aikana vanhempieni piti työskennellä aamusta iltaan, kuten kaikkien muidenkin. Isän kuollessa olin 18-vuotias.
Kokoonnuimme kuitenkin joka ilta syömään yhdessä, ja isälleni oli tärkeää, että keskustelimme kaikesta: rasismista, koulussa pärjäämisestä, rauhanehdoista. Hän halusi, että maailmankuvamme laajeni ja että meistä lapsista ei tulisi laumaihmisiä oppimattomuuden takia. Äidilläni oli tapana sanoa, että muut tekevät, mitä osaavat, mutta isä tekee, mitä haluaa.
Kansakoulunopettajani ei pitänyt minusta, sillä olin omapäinen ja heittelin räväköitä mielipiteitä. Hän sanoi, etten ikinä tulisi pärjäämään ja pääsisi oppikouluun. Isäni suuttui ja antoi opettajan kuulla kunniansa. Hän vei minut oppikoulun pääsykokeisiin, ja pääsin sisään. Isä sanoi, että tällaisia tilanteita kohtaat vielä monta kertaa elämässä, mutta älä lannistu muiden mielipiteistä. Isä tietää, että tulet pärjäämään elämässä, muista se!, hän sanoi.
Itseluottamukseni perustuu suomalaisuuteen ja siihen, miten tämä maa on rakennettu. Maailmalla saa arvostusta siitä, että tulee Suomesta. En ymmärrä, mihin tämä kaikki ruikutus perustuu. Me saamme kyllä kannustusta. Tyytymättömyys on energiavuoto, eikä se lähde pehmoilulla.
Matkustaminen antaa perspektiiviä. On silmiä avaavaa tavata naisia arabimaissa: Heillä on suuret toiveet, mutta kukaan ei kannusta.
Globaalissa maailmassa haasteena on löytää oma paikkansa. He pärjäävät, jotka haluavat pärjätä. Välillä pitää työntää peukalot syvälle korviin, ettei kuule, mitä muut ovat tekemisistäsi mieltä."
