Kotivinkki

Laura Holmström hoiti suruaan vinguttamalla luottokorttiaan – ”Shoppailin, koska olisin halunnut olla onnellisempi”


Ammattijärjestäjä Laura Holmström, 36, hoiti pahaa mieltään shoppailemalla, kunnes isän kuolema muutti kaiken. Nykyään hän tietää, että tavaran karsiminen vapauttaa aikaa ja tilaa.
Kuvat Kirsi Tuura

"Oli räntäsateinen maaliskuun päivä vuonna 2014. Seisoin Pasilan juna-aseman edessä odottamassa veljeäni ja annoin jäisen sateen piiskata kasvojani. Olisin voinut mennä sisälle, mutta ajattelin, että viima on minulle oikein. Halusin rangaista itseäni siitä, että olin laiminlyönyt isääni.

Isäni oli valitellut jo jonkin aikaa puhelimessa kummallista oloa, mutta en ollut ottanut häntä vakavasti. Olin ajatellut, että flunssaa se vain on.

Minulla oli ollut muutakin ajateltavaa, sillä perheemme oli muuttanut vain viikkoa aiemmin mieheni vanhempien luo pakoon putkiremonttia. Oli ollut iso työ suojata omaisuus remonttipölyltä. Olimme tyhjentäneet kaapit, koonneet tavarat olohuoneeseen ja peittäneet ne lakanoilla ja muovipressuilla.

Mutta nyt seisoin jäisessä sateessa odottamassa veljeäni ja soimaamassa itseäni. Veljeni oli soittanut hetkeä aiemmin ja kertonut, ettei saa isää kiinni. Meidän oli mentävä katsomaan, onko hän kunnossa.

Soitimme isän kaksion ovikelloa, mutta isää ei kuulunut. Avasimme oven omilla avaimillamme ja näimme isän, joka yritti päästä ovelle hatarin askelin. Hän oli laihtunut ja puhui heiveröisellä äänellä. Istuimme hänen kanssaan sohvalle ja soitimme ambulanssin. Koska isällä ei ollut hengenhätää, jouduimme odottamaan pari tuntia. Minua pelotti, mutta yritin jutella isän kanssa niitä näitä. Tunsin itseni reippaaksi pikkutytöksi, joka esittää rohkeampaa kuin on.

Kun ovikello vihdoin soi, veljeni meni avaamaan. Istuin isän vieressä ja tunsin, kuinka avoimesta ikkunasta pyyhkäisi läpivedon synnyttämä tuulenpuuska. Peikonlehden oksat kohosivat tuulessa ilmaan. Tuntui kuin kuolema olisi kolkutellut ovella. Sairaalassa selvisi, että isällä oli keuhkokuume. Muutaman päivän päästä ilmeni, että hänellä oli muutakin: laajalle levinnyt keuhkosyöpä. Isä eli vain kolme viikkoa.

Ennen isän sairastumista olin odottanut innolla, että pääsisimme muuttamaan putkiremontin jälkeen takaisin kotiin. Kylpyhuoneemme ja keittiömme remontoitiin putkiremontin yhteydessä, ja halusin päästä sisustamaan uusittua keittiötä. Kun isä kuoli, sisustamishaaveet menettivät merkityksensä.

Muistan, kuinka seisoimme veljeni kanssa isän kaksiossa ja mietimme, mitä hänen tavaroilleen tehtäisiin. ’Jätetään tämä tällaiseksi ja tullaan tänne muistelemaan isää’, ehdotin. Kun lausuin ajatuksen ääneen, ymmärsin ehdotukseni järjettömyyden: tavarat eivät toisi isää takaisin. Aloin miettiä oman kotimme esineitä. Joutuisiko joku läheiseni setvimään niitä jonain päivänä?

Meitä sisaruksia on neljä, mutta minä ja veljeni otimme päävastuun isän tavaroiden läpikäymisestä. Lajittelimme A4-papereita laatikoihin ja pakkasimme vaatteita jätesäkkeihin ja pukupusseihin. Isä oli työskennellyt vaatturimestarina, ja hänen kaappinsa olivat täynnä kravatteja ja pukuja. Veimme ne UFF:ille ja Vailla vakinaista asuntoa ry:lle. Astioita jätimme rappukäytävään naapureiden otettavaksi. Itselleni valitsin muistoksi lipaston ja pikkuiset kengät, jotka isä oli saanut yksivuotiaana.

Juhannuksena, pari kuukautta isän kuoleman jälkeen, tyhjensimme hänen asuntonsa lopullisesti.

Pääsimme pian juhannuksen jälkeen evakosta kotiin, ja näin olohuoneessamme odottavan tavararöykkiön uusin silmin. Remonttipölyltä huolellisesti suojaamani tavarat eivät merkinneet mitään. En olisi jaksanut purkaa niitä takaisin kaappeihin. Sisustushaaveet tuntuivat yhtä turhilta.

Kriisi sai minut kyseenalaistamaan ammatinvalintaani.

Olin suorittanut koko edeltävän kevään ja kesän: olin järjestänyt hautajaisia, setvinyt isän tavaroita ja hoitanut remonttiin liittyviä asioita. Arki oli ollut muutenkin kaoottista. Milloin koko perhe oli sairastunut angiinaan, milloin lapsi saanut kihomatoja, milloin remonttifirma toimittanut väärät valaisimet ja vetimet. Syksyllä väsymys vihdoin iski.

Nyt suru oli erilaista kuin isän kuoleman aikoihin. Olin itkenyt keväällä ja kesällä niin paljon, että tuntui kuin kyynelvarastot olisivat ehtyneet. Muistan, kuinka tuijotin Vain elämää -ohjelmaa lasittunein silmin. Tavallisesti ohjelman kappaleet olisivat saaneet minut itkemään.

Sepi-kissa mahtuu hyvin asumaan Laura Holmströmin nelihenkisen perheen kanssa 70 neliön asunnossa.

Silloin en sitä myöntänyt, mutta kärsin jonkinasteisesta uupumuksesta. Elin pitkään kuin sumussa. Minulla on ajasta vain vähän muistoja. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, ettei surua voi hoitaa loputtomasti suorittamalla.

Kriisi sai minut kyseenalaistamaan ammatinvalintaani. Olin aiemmin viihtynyt kampaajan työssäni, mutta nyt minusta tuntui, että näyttelin: rakensin itsestäni takahuoneessa pirteän asiakaspalvelijan ennen kuin kävelin asiakkaan eteen estradille. Oikeasti minusta tuntui siltä, että kaivoni oli tyhjä eikä siitä voinut ammentaa enempää. En olisi jaksanut hymyillä.

Kaipasin muutosta, mutten tiennyt, mitä se olisi. Innostuin, kun mieheni työnantaja tarjosi hänelle mahdollisuutta työskennellä Tallinnassa. Suunnitelma oli niin pitkällä, että ehdimme katsella asuntoja ja valita pojille koulunkin. Lopulta työtarjous ei kuitenkaan ollut taloudellisesti järkevä.

Kun Tallinnan-suunnitelmat peruuntuivat, keksin, että ostaisimme Suomesta isomman asunnon. Se tuntui kaipaamaltani uudelta alulta. Löysimme kerrostalokolmiomme tilalle paritalon puolikkaan, jossa olisi ollut sauna ja pojille omat huoneet. Kuvittelin meidät talon pihalle viettämään poikien rippijuhlia. Kun lainatarjoukset oli kilpailutettu, jo lähes varmalta tuntunut kauppa kaatui. Olin pettynyt ja vihainen. Miksi mikään ei voinut onnistua? Ajattelin, että huonommin ei voi enää mennä. Niinpä kirjoitin pomolleni meilin, jossa kerroin, että haluan jutella. Hetken päästä jo kerroinkin hänelle puhelimessa itkua pidätellen, että haluan irtisanoutua.

Olin jo hieman ennen irtisanoutumistani alkanut opiskella avoimessa yliopistossa kasvatustiedettä. Opinnot eivät kuitenkaan poistaneet ahdistustani. Minusta tuntui, että olin tyhjän päällä. Kurkkuani kuristi aivan kirjaimellisesti.

En tiennyt, kuka olin ja mitä elämältäni halusin. Tuntui kuin eteeni olisi laskeutunut musta seinä. En nähnyt edessäni mitään.

Kymmenentuhannen esineen kodissa ei muista, mitä omistaa ja missä mitäkin on.

Vastaus löytyi lopulta ihan tavallisena arkipäivänä kesäkuussa 2016, reilut pari vuotta isän kuoleman jälkeen. Istuin keittiönpöydän ääressä kännykkä kädessä ja etsin Googlesta epätoivoisesti vastauksia ammatinvalintakriisiini. En enää muista tarkkoja hakusanojani, mutta kirjoitin hakukenttään ainakin sanan ”järjestää”. Olin ajatellut tapahtumien järjestämistä, mutta löysinkin jotain ihan muuta.

Kun aloin lukea ammattijärjestäjän työstä, tajusin, että tässä olisi minun juttuni. Olin isäni tavaroiden keskellä ajatellut, että voisipa niiden läpikäymiseen saada ammattiapua. En silloin tiennyt, että ammattikunta oli jo olemassa. Minut hyväksyttiin koulutukseen keväällä 2017.

Kun aloin opiskella ammattijärjestäjäksi, tajusin, miten paljon tavarat ja ostaminen olivat hallinneet elämääni. Koulutukseen kuului tehtävä, jossa piti laskea, montako esinettä omistaa. Pääsin yli kymmeneen tuhanteen. Se herätti.

Shoppailu oli tapa saada mielihyvää. Jos lapset kiukuttelivat, lievitin pahaa mieltäni ostamalla sisustustyynyn.

Oivalsin, että olin ollut shoppailuaddikti. Olin aiemmassa elämässäni turruttanut ikäviä tunteitani ostamalla. Minulla oli tapana poiketa työpäivän jälkeen lempisisustusputiikkiini. Selailin Instagramissa kuvia romanttisista, valkoisista kodeista ja jäljittelin näkemääni. Haalin turhanpäiväisiä somisteita: sisustustyynyjä, tekokukkia, Riviera Maisonin rottinkisia kehyksiä.

Puolisollani oli tapana vitsailla, että irrota hintalaput ennen kuin tuot tavarat kotiin. Saatoin maksaa pelkästä lampunvarjostimesta satasen. Minulla on yhä niiltä ajoilta Louis Vuittonin kassi, lompakko ja avainkotelo.

Olen tajunnut, että ostin, koska olisin halunnut olla onnellisempi. Olin kadottanut todellisen minäni.

Minua kutsuttiin nuorena Duracell-pupuksi, sillä olin se energinen ja hymyilevä tyyppi, joka esimerkiksi järjesti kotibileitä. Kun tulin 25-vuotiaana äidiksi, ajattelin, että minun kuuluu ryhtyä vakavaksi ja uskottavaksi aikuiseksi. Minusta tuli pedantti suorittaja ja huolehtija. On kuvaavaa, että kun asuimme putkiremontin ajan anoppilassani, kiersin rätti kädessä pyyhkimässä poikien oviin jättämiä sormenjälkiä. Halusin hallita kaikkea.

Shoppailu oli tapa saada mielihyvää. Jos lapset kiukuttelivat, lievitin pahaa mieltäni ostamalla sisustustyynyn. Kaupassa tuntui kuin käsissäni olisi ollut onnenkalu.

Vaikka kortin vinguttaminen antaa hetkellisen dopamiinipiikin, pidemmällä tähtäimellä shoppaileminen vain pahentaa oloa. En kohdannut tunteitani tai analysoinut niiden syitä. Nykyisin ajattelen, että lapset kiukuttelivat, koska heillä oli minua ikävä. Minä puolestani hermostuin lattialle jääneistä vaatteista siksi, että olin töiden jälkeen väsynyt.

Ammattijärjestäjä Laura Holmströmillä on muistona kengät, joita hänen isänsä käytti yksivuotiaana.

Elätän itseni nykyisin ammattijärjestäjänä. Olen eräänlainen kodin personal trainer. Järjestämiseen pätee sama kuin urheilemiseen: toiset pystyvät treenaamaan yksin vaikka maratonille, toiset tarvitsevat apua, jotta pääsevät alkuun. Annan asiakkaalle näkökulmia, jotka helpottavat tavaroista luopumista.

Tavaran karsiminen kannattaa, sillä se vapauttaa tilaa, aikaa ja energiaa. Kymmenentuhannen esineen taloudessa ei muista, mitä omistaa ja missä mitäkin on. Aikaa kuluu tavaroiden etsimiseen, ja kotia on vaikea pitää siistinä. Ihminen ei hallitse tavaraa vaan tavara ihmistä.

Olen itse siitä hyvä esimerkki. Kun tyhjensin kaappejamme, tajusin, miten järjettömiin esineisiin olin takertunut. Olin esimerkiksi säilyttänyt rasiaa, jossa oli yli 15 vuotta sitten kuolleen kanini karvaa.

Kolmen viime vuoden aikana olen luopunut monista esineistä, jotka olivat minulle joskus tärkeitä. Olen myynyt Arabian 24 h -kahviastiaston ja useimmat Riviera Maisonin sisustusesineet. Lisäksi olemme luopuneet kirjahyllyistä, poikien huoneen kiinteästä kaapista, olohuoneen sohvista ja kahdeksan hengen keittiönpöydästä, jonka vuoksi keittiössämme ei mahtunut liikkumaan.

Nyt jäljellä on vain se, mitä oikeasti tarvitsemme. Keittiönkaapissa on kaksi kattilaa ja kaksi paistinpannua. Käsipyyhkeitä on neljä, ja poikien vaatteet mahtuvat pieneen eteisen lipastoon.

Asuntomme 70 neliötä riittävät hyvin, vaikka vielä muutama vuosi sitten haaveilin omakotitalosta. Nyt ajattelen, että asuntokaupan peruuntuminen oli onnenpotku. Jos olisimme ottaneet lainan löytämäämme 400 000 euron paritaloasuntoon, en olisi uskaltanut irtisanoutua. Olisin luultavasti yhä kiinni elämässä, joka pyörii sisustamisen ja ostamisen ympärillä.

Nyt voin elää arvojeni mukaan. Isän kuolema opetti, että perhe on elämässäni kaikkein tärkeintä. Yrittäjänä pystyn järjestämään työpäiväni niin, että ehdin laittaa pojille aamupalaa ja vilkuttaa ikkunasta, kun he lähtevät kouluun.

Olen lakannut ajattelemasta sitä, miltä elämän kuuluu näyttää ulospäin. Olen löytänyt uudestaan sen Lauran, joka olin ennen kuin ryhdyin vakavaksi aikuiseksi. Kikattelen jälleen tyhmille vitseille enkä stressaa jatkuvasti tulevasta. Shoppailemiselta säästyneet rahat käytän mieluummin vaikkapa kasvohoitoihin, konsertteihin ja teatteriin.

Olen oppinut, että onnea ei saa ostamalla tai hankkimalla lisäneliöitä. Kaunis koti ei sittenkään ole niin tärkeä juttu. Paljon tärkeämpiä ovat siellä asuvat ihmiset.”

Julkaistu: 4.9.2019