Karkkikoti Suomenlinnassa! Laura Frimanin uusperheen olohuoneessa on korkeutta neljä metriä ja valtavat kaari-ikkunat

Mitkä ikkunat! Se oli ensimmäinen ajatukseni, kun astuimme ensimmäistä kertaan uuteen kotiimme Suomenlinnassa. Vaihdoimme asuntoa rakkaaksi käyneellä saarella, kun vanhasta kasarmirakennuksesta vapautui tilava perheasunto kahdessa kerroksessa. Sen katseenvangitsija oli yli nelimetrinen olohuone majesteettisine kaari-ikkunoineen.

Jos ikkunat vetosivat tunteisiini, pohjapiirros vetosi järkeen: kuusihenkisen uusperheemme lapset saivat viimein kaikki omat huoneensa asunnon yläkerrasta. En käy heidän valtakunnassaan edes päivittäin. Isossa perheessä joku joutuu aina tinkimään: minä ja puolisoni saimme nukkumasopeksemme parisängyn kokoisen vaatekomeron, mutta sisustimme sen suloiseksi pesäksi valosarjoilla ja taiteilijanaapurin askartelemilla paperiköynnöksillä.

Sisustuksemme ydin on muutoinkin leikkisyys ja karkkipussista poimitut värit. Luulen, että puolisoni mielestä kotimme voisi olla vähän vähemmän pinkkikin! Tasapainotamme kokonaisuutta linjakkailla klassikkokalusteilla.

Moneltako viimeinen lautta kulkee? Yleisin kysymys, johon saarellamme asuvat saavat vastata, liittyy liikennöintiin. Ihmiset luulevat usein, että olemme jumissa luodolla talven yli tai että lautta liikennöi vain silloin tällöin. Todellisuudessa se kulkee ympäri vuoden joka ikinen päivä aamukuudesta kello kahteen yöllä. Olen Kauppatorilla vartissa, kun ystävieni matka lähiöstä keskustaan voi kestää kolme varttia. Toiseksi yleisin kuuluu: onko teillä siellä mitään palveluita? On: kauppa, kirjasto, alakoulu – pieniä, mutta söpöjä.

Myös saarielämän yhteisöllisyys askarruttaa. Nykyaikana moni tuntuu myös suorastaan kammoavan yhteisöllisyyttä – mielestäni ihan turhaan. Saarielämä on kieltämättä yhteisöllistä, mutta se ei tarkoita pakkopirteyttä tai loputtomia talkootöitä, vaan sitä, että niin saumuri kuin soijakastikelorauskin löytyvät varmasti lainaan koska tahansa ja että matka harrastuksiin – saaren lukupiiriin, kuoroon tai keppijumpparyhmään – vie muutaman minuutin. Se on uskomatonta luksusta pääkaupunkiseudun etäisyyksiin tottuneelle.

Yhdessä tekeminen tuo elämään merkityksellisyyttä ja turvaa. Jos kaipaa omaa tilaa, sekin onnistuu. Vastamelukuulokkeet lautassa viestivät naapureille, että tahdon tänä aamuna kuunnella äänikirjaa rauhassa.

Saarielämä on omalaatuista ja useimmiten ihanaa. Naapurustomme värikkäistä persoonista kirjoittaisi kirjan jos toisenkin. Saaren kodit ovat yhtä yksilöllisiä kuin niiden asukkaat. Jonkun kotona on holvikatto, toisella vanha ruotsinlaivan vessakoppi. Pelkät rappukäytävät huokuvat historiaa ja saavat henkäilemään haltioituneena.

Olisi ihana sanoa, että asumme saaressa loppuelämämme. Lapsemme ovat kuitenkin siirtymässä mantereelle kouluun ja haikailevat teini-iän myötä kaupungin hulinaa.

Seuraavaksi haaveilemme kodista keskustan kupeessa, mieluiten Töölössä. Uusperhelogistiikka ja harrastuskuskaukset helpottuisivat, kun kaikkialle pääsisi kätevämmin. Olisi hauska tilata kotiinkuljetuksella ruokaa tai mennä juhlista kotiin taksilla. Mökkimatka rakkaalle kakkosasunnollemme Varsinais-Suomessakin lyhenisi kertaheitolla miltei tunnilla.

Naapurimme uskovat vakaasti, että palaamme vielä saareen. Heistäkin moni on koukannut mantereen puolelle, mutta palannut muutaman vuoden kuluttua. Kun elämää täällä saa maistaa, on kuulemma mahdoton asettua enää muualle. Se saattaa hyvinkin pitää paikkansa.