10 vuoden uurastus! Lasitaiteilija remontoi ränsistyneen vanhan myllyn kodikseen ja ateljeekseen – ”Tunnelma on harras kuin kirkossa”

Omituinen, rumankaunis, kiehtova. Nämä sanat nousivat Hilkka Rintamäki-Keisasen mieleen, kun hän seisoi ihmettelemässä autiota tiilirakennusta entisellä kotipaikkakunnallaan Alavudella. Turussa tuolloin asunut Hilkka oli käymässä lapsuudenkodissaan ja entinen mylly kiehtoi hänen mielikuvitustaan erikoisella ulkonäöllään. Jo lapsena Hilkka oli kummastellut rakennusta järven vastarannalla sijaitsevan koulun pihasta käsin. Tuolloin sahana toimineen rakennuksen rantaan ulottuvalla tontilla näkyi olevan valtavia lautakasoja. Pihapiirissä kasvoi houkuttelevia mesimarjoja, mutta alueelle oli ehdottomasti kiellettyä mennä. Ja nyt, monta vuosikymmentä myöhemmin, rakennus jaksoi edelleen tönöttää paikoillaan. Mikä olisi sen kohtalo?

Talo ennen remonttia:

Vuonna 1996 Hilkka muutti työn perässä takaisin Pohjanmaalle. Vanha mylly ei vieläkään jättänyt häntä rauhaan.

– Päätin mennä kysymään naapurissa asuvalta taksimieheltä, oliko hänellä tarkempaa tietoa tiilirakennuksesta, Hilkka kertoo.

Kävi ilmi, että edellisen sunnuntain lehdessä oli ollut kyseisen kiinteistön myynti-ilmoitus. Hilkalle tuli kiire selvittää, kuka myi kohdetta.

Hilkan mukana ollut poika oli eri mieltä äidin oudosta päähänpistosta. Eihän heillä ollut edes sellaisia rahoja!

– Ei kysyminen mitään maksa, tuumi Hilkka ja marssi välittäjän puheille.

Tiilirakennus oli valmistunut vuonna 1920, kun Sydänmaan Osuuskauppa laajensi toimintaansa perustamalla oman sahan Sydänmaalle. Läheisestä Kuorasjärvestä kaivettiin sahan luo pieni kanava, jota pitkin tukit voitiin uittaa sahalle. Ensimmäisenä vuonna sahalla oli töissä toistakymmentä henkeä, joista suurin osa asui lähistöllä työntekijöille varatussa asuintalossa.

Sahan viimeinen toimintavuosi oli 1954, joka osoittautui myös kaikkien aikojen vilkkaimmaksi. Työntekijöitä oli parhaimmillaan jopa 50. Kiinteistö myytiin Karsinakosken Sähkölle ja sahatoiminta loppui. Tiloissa toimi viljamylly aina 1960-luvulle asti, minkä jälkeen rakennus oli satunnaisena varastotilana.

Hilkan astuessa kiinteistövälittäjän ovesta sisään oli mylly ollut autiona lähes neljäkymmentä vuotta.

– Kerroin välittäjälle, että olin kiinnostunut ostamaan sekä vanhan myllyn, että sitä ympäröivän tontin. Yhtenä ehtonani oli kuitenkin, että tontilla tehtäisiin maaperätutkimus mahdollisten kyllästeainejäämien takia ja halusin, että myyjä kustantaisi tämän varsin hintavan toimenpiteen, Hilkka muistelee.

Karsinakosken Sähkö suostui Hilkan vaateeseen, ja reitti oli auki kaupantekoa varten.

– Tässä vaiheessa saatoin oikein nähdä, miten kiinteistövälittäjä mielessään kiroili tehneensä turhaan kovasti töitä asiakkaan eteen, jolla ei taatusti olisi varaa ostaa myllyä, Hilkka nauraa.

Välittäjä ei kuitenkaan tiennyt olevansa tekemisissä harvinaisen sitkeän pohjalaisnaisen kanssa. Hilkka meni kotiin ja myi kaiken mitä omisti polkupyörää ja käyttövaatteita lukuun ottamatta. Kun raha ei vielä riittänyt, hän meni veljensä pakeille. Lainaan suostunut veli totesi, ettei halunnut olla Hilkan unelman tiellä, vaikka epäili kovasti, saisiko rahojaan koskaan takaisin. Tarvittava käsiraha mukanaan Hilkka suuntasi kaupantekoon, ja hänestä tuli vanhan myllyn uusi omistaja.

Shokki iski Hilkkaan täydellä voimalla, kun hän seisoi metsittyneen tontin laidalla jättimäinen rauta-avain toisessa ja raivaussaha toisessa kädessään.

– Mitä ihmettä tekisin vanhalla tiilirakennuksella, joka kaiken lisäksi oli täynnä myllyn aikaisia ruosteisia koneita ja muuta rompetta, Hilkka pohti.

Tokeennuttuaan Hilkka sanoi itselleen, että ensin pitäisi raivata kainaloon asti ulottuvan nokkospöheikön keskelle kulkukelpoinen väylä ja sitten alkaa tyhjentää rakennusta. Aikaa kunnostusprojektiin hän antoi itselleen kymmenen vuotta. Siihen mennessä autiosta rakennuksesta piti saada muokattua koti.

Ensimmäinen vuosi kului Hilkalta pihapiiriä raivatessa. Työmaalle hän polki pyörällään Seinäjoelta 30 kilometriä suuntaansa.

– Tajusin, että yksin en tilan tyhjentämisestä selviäisi, joten suuntasin kysymään apua Alavuden kaupungilta. Siellä hehkutettiin alueen hienoa talkoohenkeä ja luvattiin tehdä ilmoitus talkoopäivästä.

Kaupunki lupasi kustantaa talkooväelle kahvit ja pullat. Läheiseltä Atrian tehtaalta saataisiin vielä lainaan grilli ja makkarat päälle.

– Kun tiedustelin, kuinka monelle tarjottavaa piti varata, arveli virkailija paikalle tulevan satakunta henkeä. Talkoopäivän koittaessa pettymys oli melkoinen, kun työhön ilmaantui vain viisi kutsun nähnyttä henkilöä sekä muutama ystäväni ja sukulaiseni.

Ennen remonttia:

Myllyn muuttaminen asuinrakennukseksi oli valtaisa projekti. Kun ylimääräiset koneet ja muu roska oli saatu pois, piti sisäpuolelta purkaa kaikki pois. Katto tarvitsi eristeet ja alakerta saisi lattialämmityksen. Hilkan onneksi työhön tulivat avuksi nuoret rakennusmiehet Reima ja Jari. Hilkka itse osallistui kaikkeen, mihin pystyi.

Hän raahasi ulos betoninkappaleita, raivasi, maalasi ja teki tarvikehankinnat. Hänellä oli selkeä visio yksityiskohdista, kuten kaksista rappusista yläkertaan ja lattian tiililaattojen asettamisesta tiettyyn kuvioon. Työmiehet kiroilivat ja sanoivat, että Hilkalle ei saisi enää antaa kynää ja paperia, jottei syntyisi enempää hankalia ideoita. Yhteistyö sujui kuitenkin hienosti ja jälki oli priimaa.

Mittavissa ulkotöissä apuna olivat Hilkan lapsuudenystävä Markku poikansa Esan kanssa. Hilkka muistelee vieläkin lämmöllä kaikkia hyviä tekijöitä.

Kymmeneen vuoteen on mahtunut monenmoisia sattumuksia. Kerran raivaustöistä tullessaan Hilkka oli polkemassa kovassa vesisateessa kotiin Seinäjoelle, kun hän joutui kolariin rekan kanssa. Ojanpohjalle lentäneeltä Hilkalta murtui nilkka, ja siitä seurasi kahdeksan viikon katkos remonttihommiin.

Jossain vaiheessa loppuivat rahat ja Hilkka meinasi laittaa projektin tauolle. Remppamiesten rohkaisemana hän kuitenkin päätyi pankinjohtajan puheille ja pyysi tämän paikan päälle katsomaan, koska nyt oli kyse projektista, jota on mahdoton sanoittaa. Hilkan riemuksi pankki teki myöntävän päätöksen lisälainasta ja remontti jatkui. Kapuloita rattaisiin ovat heittäneet myös vuosien varrella läpikäydyt kaksi aivoinfarktia. Niistäkin sinnikäs nainen on selvinnyt.

Projektin alkaessa Hilkalla ei vielä ollut selkeää ajatusta siitä, mihin muuhun tilaa voisi asumisen lisäksi käyttää. Lasitaiteilijana hän kuitenkin tarvitsi työ- ja galleriatilat, joten lopulta oli luonnollista sijoittaa ne myllyn uniikkiin ympäristöön.

Ensimmäinen välitavoite olikin saada alakertaan tilat, jotka voisi avata yleisölle; lasitaide ja myllyn olemus kulkisivat tästä eteenpäin vahvasti käsi kädessä.

Kolmen vuoden uurastuksen jälkeen Hilkka oli valmis ottamaan vastaan vierailijoita. Gallerian avaamiseen häntä rohkaisi paikallinen matkailuasiamies, joka oli houkutellut Hilkan mukaan matkailurinkiin.

– Ajattelin, että olisin tyytyväinen, jos paikalle löytäisi kolme tai neljä kävijää. Kun galleria-ateljee oli ollut auki neljä kuukautta, oli kävijöitä ollut useita tuhansia, Hilkka iloitsee.

Seuraava talvi kuluikin sitten Hilkalta kansalaisopiston opettajan töiden lisäksi tehdessä kesäkuukausina saatuja tilauksia.

Hilkalle on ollut tärkeää, että se, mitä vanhan myllyn ulkopuoli lupaa, jatkuu myös sisäpuolella. Sisustus on sopivan rouheaa, vanhoja rakenteita ja materiaaleja on hyödynnetty mahdollisimman paljon. Karkeatekoisia tiiliä, myllyn hirsiä, luonnon harmaannuttamaa lautaa. Kalusteiden punaisena lankana on 60-luku tietystä syystä.

– Myllyn jauhinkivet hiljenivät lopullisesti tuona vuosikymmenenä. Se oli tämän rakennuksen tarinan taitekohta ja siksi sen ajan kalusteet sopivat tänne.

Huonekaluja Hilkka on hankkinut kirpputoreilta ja myös teettänyt, jos niitä ei ole vanhana löytynyt.

– Olen myös saanut asiakkailtani ihania tekstiilejä, kuten vanhoja raanuja, jotka sopivat avaraan tilaan.

Kodin ateljeessa voi tutustua Hilkan lasitaiteeseen ikkunakoristeiden ja korujen muodossa. Talosta löytyy myös toisenlainen, hyvin vaikuttava taideteos seitsemän metrin korkeudesta. Kaarikatossa komeilee erikoismaalari Yrjö Uurtimon maalaus, jossa kiteytyy rakennuksen koko tarina. Maalarin löytäminen oli vaikeaa jo tulevan maalauksen sijainnin takia. Yrjö kuitenkin tarttui haasteeseen ja teki koulutuksensa lopputyönä Hilkalle teoksen, jota tämä ihailee etenkin yläkerran avoimesta asuintilasta.

– Yläkerrassa on minun taivaani, jonne voin kulkea kaksia portaitani pitkin. Istun pirtinpöydän ääreen ja katselen, miten värit ja valot leikkivät maalauksessa ja katon kaaressa. Tunnelmassa on jotain harrasta kuin kirkossa. Täällä on rauha.

Miten sitten kävi sen kymmenen vuoden aikarajan kanssa? Kolme kuukautta ennen määräajan umpeutumista oli remontti valmis ja Hilkka täyttänyt itselleen antamansa lupauksen. Jälkeenpäin ajatellen urakka tuntuu niin mahdottomalta, ettei siihen ihan heti ryhtyisi uudestaan.

– Kun lähes 50-vuotias nainen lähtee tällaiseen melko järjettömään projektiin yksin, törmää monenlaisiin vastoinkäymisiin; naista esimerkiksi usein vähätellään miesvoittoisessa rakennusmaailmassa. Mutta minä olenkin tällainen pohjalaanen sisupussi, ja kyllä sellainen yhden huonon miehen voittaa.

Edes rahanpuute ei saanut Hilkkaa luopumaan projektista.

– Kannustimena muille haluankin sanoa, että kun uskoo unelmaansa ja visioonsa, voi saada aikaan mahdottomaltakin tuntuvia asioita, Hilkka summaa.