Judoa, balettia, ratsastusta... Mari, Aino ja Maria löysivät aikuisina ilon vanhoista lapsuuden harrastuksista

Mari Sia, 52, Kokkola: ”Jos häviää, pitää olla ensi kerralla parempi”

Lapsena en harrastanut kamppailulajeja, sillä siihen aikaan pianonsoittoa ja partiota pidettiin tytöille sopivampina. Opiskelin lääkäriksi, kun innostuin yliopistolla kokeilemaan kaikenlaisia liikuntalajeja. Judo tuntui sopivalta kaltaiselleni idealistille, joka kaipaa myös adrenaliinikiksejä. Ehdin saada tasoa kuvaavan oranssin vyön, joka on kolmas aloittelijan valkoisen ja sitä seuraavan keltaisen jälkeen. Sitten porukkamme kuivui kasaan, ja harrastus jäi.

Muutama vuosi sitten yritin houkutella kahta vilkasta poikaani judon pariin, koska ajattelin, että se olisi myös hyvä kasvatusmenetelmä. Judon periaatteisiin kuuluu, että pyritään paremmaksi ihmiseksi ja tekemään yhteistä hyvää. Poikani eivät kuitenkaan innostuneet. Huomasin itse, miten mukavaa porukkaa budoseurassa oli ja päätin liittyä siihen.

Ensimmäiset treenit olivat tosi hauskat, vaikka huomasin että minulla on enemmän intoa ja apinanraivoa kuin judossa tarvittavaa pehmeää tekniikkaa. Ajan myötä olen oppinut arvostamaan judon älyllistä puolta. Se on kuin shakkia, jossa seuraavat liikkeet pitää suunnitella etukäteen.

Porukkaamme kuuluu kaikenikäisiä ja -tasoisia harrastajia kilpailevista mustan vyön judokoista aloitteleviin nuoriin. Hyvän valmentajan ansioista se toimii ja kaikki saavat omantasoistaan treeniä. Samalla olemme kuin kaveriporukka, joka pui treenaamisen ohella elämää.

Olen käynyt leikkimielisesti kilpailemassakin. Judo on tasa-arvoinen laji ja yksi harvoista, joissa miehille ja naisille on kilpailuissa samat säännöt.

Koska olen yli 30-vuotias, kuulun veteraanisarjaan ja kisaan muiden omanikäisten kanssa. Eri-ikäisten sarjoja on yli 80-vuotiasiin saakka. Oppiminen on yhtä kivaa kuin nuorena mutta häviäminen ei yhtä kurjaa.

Kamppailu toisen kanssa tuntuu aika luonnolliselta, koska olen vuosikausia kulkenut mukana poikieni painitreeneissä. Adrenaliini lähtee virtaamaan ja mietin, onko vastapuoli vahvempi tai teknisempi kuin minä. Tatamilla eli judomatolla mielessä on taistelu, mutta lopuksi kättelyn tai kumarruksen jälkeen ollaan taas kavereita eikä jäädä mököttämään. Jos häviää, pitää olla seuraavalla kerralla parempi.

Kun viisikymppinen lähtee judoharjoituksiin heittelemään ihmisiä, se vaatii lihasvoimaa. Vitsailen, että minä olen tyhmä mutta vahva. Judon ohella käyn salilla treenaamassa perusvoimaa ja lenkkeilen.

Sanotaan, että lihaskuntoharjoittelu on tärkeää ikääntyville, mutta yhtä lailla liikkuvuutta, nopeutta ja hermostoa pitäisi treenata. Judossa oppii myös kaatumaan oikein, mikä on hyödyllistä kahdeksankymppisenä.

Nuorena judo ei vienyt mukanaan, mutta nyt tuntuu, että harrastus on lähtemässä lapasesta. Leikkimielinen tavoitteeni on, että olen vielä 80-vuotiaanakin judokilpailuissa.

Vakavasti ottaen yritän olla töissä esimerkkinä muille. Työskentelen kardiologina, ja monet sydänpotilaat eivät harrasta mitään liikuntaa. Haluaisin, että jokainen löytäisi lajin, joka innostaa eikä tunnu pakkopullalta.

Olen saanut muutaman kollegan houkuteltua mukaan judoonkin. Puhun siitä niin paljon, että kukaan ei halua enää samaan lounaspöytään.

Aino Bain, 44, Helsinki: ”Aikuisratsastajilla ei ole näyttämisen tarvetta”

Ajattelin pitkään, että ratsastus on asia, joka jäi lapsuuteen. Kolmekymppisenä olin pienten lasteni kanssa hoitovapaalla kotona, kun näin mainoksen paluu satulaan -tunnista. Mieheni kannusti minua osallistumaan.

Muistan, miten menin tallille innokkaana kuin pikkutyttö, raippa repusta törröttäen. Sain hevosen kuntoon ja vein sen maneesiin, mutta kun oli aika ponnistaa jalustimen kautta hevosen selkään, en päässytkään. 17 vuotta ja kaksi lasta oli tehnyt tehtävänsä lihaskunnolle, joten hain jakkaran.

En muista aikaa, jolloin en olisi ollut kiinnostunut ratsastuksesta. Yhdeksänvuotiaana sain luvan osallistua alkeiskurssille. Se oli kerrasta menoa, ja minusta tuli heppatyttö. Huoneeni seinät oli vuorattu heppakuvilla ja näin niistä untakin. Hoitohevoset ja kaverit olivat tallilla, ja olisin halunnut olla siellä koko ajan.

15-vuotiaana alkoi tuntua siltä, että tallielämä nieli kaiken vapaa-ajan. Tiesin, etten osaisi vähentää yhteen kertaan viikossa, joten aika nopeasti ratsastus loppui kuin seinään. Seuraavien 17 vuoden aikana nousin hevosen selkään kolme kertaa. Vaikka hevoset olivat ihania, harrastus ei sopinut elämänvaiheeseen, jossa opiskelin, asuin ulkomailla ja perustin perheen.

Vuosi paluu satulaan -tunnin jälkeen jouduin pitämään uuden, noin kuuden vuoden tauon ratsastuksesta perhesyistä. Neljä vuotta sitten nousin taas hevosen selkään enkä aio enää lopettaa.

Ensimmäisten tuntien jälkeen lihaksiin sattui ja tunsin itseni vanhukseksi. Tajusin, etteivät liikkuvuus ja kehonhallinta olleet enää samoja kuin nuorena vaan niiden eteen joutuu tekemään enemmän töitä. Toisaalta olen myös innostunut liikkumaan enemmän, koska tiedän, miten esimerkiksi liikkuvuusharjoittelut parantavat ratsastussuoritusta. Liikkuvuuden puutetta kompensoi myös se, että nykyään olen analyyttisempi ratsastaja kuin nuorena. Haluan ymmärtää, miten toimintani vaikuttaa hevoseen ja mihin pitää kiinnittää huomiota.

Lapsena minua ei pelottanut, ja saatoin hypätä esteitä, jotka olivat liian vaativia taidoilleni. En edelleenkään ole erityisen arka tätiratsastajaksi, mutta nyt tunnen rajani ja huomaan, että tietyissä tilanteissa alkaa jännittää. Silloin olen huonompi ratsastaja, sillä keskityn kehon tuntemuksiin suorituksen sijaan.

Käyn ratsastamassa pari kolme kertaa viikossa Tuomarinkylän ratsastuskoululla Helsingissä. Perhe välillä kiusoittelee, koska tallilla vierähtää helposti monta tuntia, kun lannanluonnin ohella jään auttamaan ja katselemaan muiden ratsastusta. Sillä tavalla opin itsekin.

Tallilla on todella kiva ilmapiiri, ja muut aikuisratsastajat ovat kannustavia. Kellään ei ole samanlaista näyttämisen tarvetta kuin nuorena, vaan itseään kohtaan osataan olla lempeitä. Omille puutteille osataan nauraa.

Hevosten kanssa on tosi hyvä olla. Ne rauhoittavat ja motivoivat samaan aikaan. Hevoset ovat kiehtovia ja viisaita ja osaavat lukea ihmisten tunnetiloja.

En haaveile omasta hevosesta, koska se sitoo niin paljon. Haluaisin kuitenkin tulla paremmaksi, hevosystävällisemmäksi ratsastajaksi. On ihana tunne, kun asiat sujuvat hevosen kanssa.

Maria Konkonen, 46, Tuusula: ”Baletti nollaa mielen tehokkaasti”

Kun olin nuori, kovakärkisissä balettitossuissa ei ollut sellaisia geelipehmusteita kuin nykyään. Yksi nuoruusmuistoni onkin se, miten varpaat olivat jatkuvasti auki, vaikka yritin pehmustaa tossujen kärkiä paperilla ja pumpulilla. Silloin laitettiin rakkolaastaria varpaaseen ja jatkettiin tanssimista.

Nyt en enää uskalla edes kokeilla kovakärkisiä tossuja, koska pelkään, etteivät nilkkani kestä vaativaa asentoa.

Olin 7-vuotias, kun kaverini aloitti baletin. Odotin innokkaasti vuoden, jotta olisin tarpeeksi vanha samaan ryhmään. Baletti tuntui heti omalta jutulta, ja musiikin tahtiin liikkuminen vei mukanaan. Baletinopettaja oli ehdottanutkin äidilleni, että hakisin Suomen Kansallisoopperan balettioppilaitokseen. Äiti ei kuitenkaan kertonut ehdotuksesta minulle, koska ajatteli, että balettitanssijan työ on liian rankkaa. Hän paljasti asian vasta kun olin aikuinen, eikä menetys silloin enää harmittanut.

Myöhemmin kaverini ja moni muu lopetti, mutta minä jatkoin läpi nuoruusvuosien. Saimme uuden opettajan, joka oli aivan ihana ja kannustava. Hän ei koskaan esittänyt mitään kehoon kohdistuvia vaatimuksia. Aloin haaveilla balettitanssijan urasta ja mietin, pitäisikö vakavissaan pyrkiä sitä kohti.

Lukioaikana lopetin baletin. Elämään alkoi tulla paljon kaikkea muutakin tärkeää, ja etenkin hevoset ja tallilla olo kiinnostivat enemmän kuin tanssiminen. Pääsin opiskelemaan eläinlääketiedettä, valmistuin enkä ajatellut aktiivisesti balettia.

Kymmenisen vuotta myöhemmin törmäsin sattumalta entiseen baletinopettajaan bussissa. Hän kertoi, että hänen aikuisryhmässään oli monta entistä tanssikaveriani, ja sai houkuteltua minut mukaan harjoituksiin. Toisella kerralla harrastin balettia noin seitsemän vuotta ja sain välissä kaksi lasta. Olimme muuttaneet 45 minuutin ajomatkaan päähän tanssiopistolta ja lapsiperhearjessa matka oli liian pitkä, joten lopetin harrastuksen.

Ehti vierähtää taas muutama vuosi, kunnes kokeilin lattaritanssia läheisellä tanssikoululla. Iän myötä minua oli alkanut ahdistaa, miten keho muuttuu jäykemmäksi. Ilman venyttelyä kangistun, ja halusin saada liikkuvuuteni takaisin. Huomasin kuitenkin nopeasti, etteivät lattarit sykähdyttäneet minua, koska liikekieli oli niin erilainen kuin baletissa. Kävin kokeilemassa saman koulun aikuisbalettitunteja ja niin palasin taas tutun lajin pariin.

Tuntuu, että opin edelleen uutta baletista, ja olen saanut varmuutta tekniikkaan. Sarjojen tekemisestä osaa myös nauttia enemmän, kun harrastamiseen ei liity tavoitteita. Iän myötä esiintymiskokemuskin on karttunut, joten enää lavalle nouseminen tanssikoulun näytöksissä ei jännitä samalla tavalla kuin nuorena.

Joskus pimeinä arki-iltoina ei millään jaksaisi lähteä tunnille. Liikesarjojakin on vaikea muistaa, jos töissä on ollut tosi hektistä. Balettiin paneutuminen kuitenkin nollaa hyvin mielen, eikä koskaan olen jälkikäteen kaduttanut, että kävin tunnilla.

Välillä Kansallisoopperassa käydessä tunsin vähän haikeutta, kun ajattelin, että minäkin voisin olla siellä esiintymässä. Se meni kuitenkin nopeasti ohi. Aion jatkaa balettia niin kauan kuin jalka nousee ja taipuu eteen- ja taaksepäin. Ehkä vielä uskallan vetää jalkaani myös kovakärkiset tossut.