Henna-Kaisa Sivonen muistelee, kuinka toinen keikkui telineillä maalaamassa taloa ja toinen pyöritti kahden lapsen ja koiran huushollia. Sitten vaihto. Tai toinen sirkkelöi lautoja, kaivoi savea tai siivosi remonttijätettä peräkärryyn. Ehkä harvoina hetkinä saattoi pussittaa yhdessä tuhansia litroja purua jätesäkkeihin. Toisaalta sai viettää monta kesäkuukautta ulkohommissa ja valita laattoja, pistorasioiden paikkoja ja tapetteja.

Nämä ovat muistoja Henna-Kaisan perheen rintamiestalon remontista. Henna-Kaisa kertoo, miten talo saatiin kuntoon:

”Mielessäni oli kytenyt haave omasta talosta jo jonkin aikaa. Olin työntänyt unelmaa syrjään, sillä Helsingissä talot ovat niin kalliita. Aloimme kuitenkin mieheni Antin kanssa laskea, että ehkä meillä on varaa taloon, jos tingimme joko tontista (vuokra tai lohkottava), yksityisyydestä (paritalo omakotitalon sijaan) tai kunnosta (remontoijan unelma). Talokuume iski.

Olin iskenyt silmäni Marttilan puutaloalueeseen, josta vain ei juuri tullut taloja myyntiin. Yhtäkkiä tuli, ja Antti ajeli ensinäytölle yksin, me muut perheenjäsenet olimme reissussa. Hänetkin alue valloitti, sillä korkeat puut kaartuivat kauniisti rintamamiestalojen reunustamien teiden ylle. Talossa olivat kaikki pelkäämämme kompromissit, mutta jokin siinä veti puoleensa. Lähdimme uudelle näytölle yhdessä, ja pystyin heti kuvittelemaan meidät taloon. Teetimme kuntotarkastuksen, ja kun kaikki vaikutti hyvältä, teimme tarjouksen, joka meni läpi.

Ensimmäinen talvi oli kuherruskuukautta talon kanssa. Rintamamiestalo isojen puiden keskellä oli hämärä mutta turvallinen pesä. Suunnittelimme aloittavamme salaoja- ja viemäriremontilla. Ensimmäisenä kesänä katsoimme, mitä pihasta nousee, ja raivasin villiintynyttä kasvimaata. Sato jäi ohueksi.

Kesän lopussa todellisuus rysähti eteemme. Saimme selville, että talo on täynnä vanhoja kosteusvaurioita ja mikrobilöydöksiä, joita ei kuntotarkastuksessa havaittu.

Otimme selvää homeasioista, teimme reklamaatioita, etsimme asianajajaa, teetimme tutkimuksia ja kävimme kaupanpurkuneuvotteluja. Emme lopulta päässeet talosta eroon. Onneksi emme kuitenkaan oireilleet, joten päätimme jäädä ja yrittää saada talon kuntoon. Vaikka olimme asuneet siinä vasta vähän aikaa, talosta ja idyllisestä omakotialueesta sen ympärillä oli tullut meille yllättävän rakkaita.

Löysimme hyvän timpurin, joka paitsi teki myös opasti meitä. Talostamme purettiin ja uusittiin kellarikerros, sauna, kylpyhuone, olohuone, miltei kaikki välipohjat, yläkerran sivuvintti vessoineen ja ulkovuoraus. Pitkälle aikavälille aiotut remontit puristettiin terveyshaittojen minimoimiseksi pariin vuoteen.

Nyt meillä on koti, jota ei voi sanoa valmiiksi, mutta se on kuitenkin asuttava, ihana talo. Mikään ei ole tiptop, mutta kaikki on omissa silmissämme kaunista. Teemme Antin kanssa paljon itse, ja kodin laittaminen on yhteinen harrastuksemme. Makumme kohtaa hämmästyttävän usein.

Halusimme säästää kaiken mahdollisen vanhan ja käyttää perinteisiä rakennusmateriaaleja, esimerkiksi puupaneeleja, kahdeksankulmaisia lattialaattoja, kuvioituja paperitapetteja, Halltex-levyjä ja puukuitueristeitä. Hankimme vanhoja ovia naapurista, kerrostalosta Mannerheimintieltä ja hankolaisesta funkkistalosta.

Nyt aiomme keskittyä elelemään talossa ja tekemään tavallisia kunnossapitohommia ja pikkuremontteja, jotka vanhaan taloon kuuluvat. Ikkunankunnostuskurssilla opitut taidot pääsevät jossain vaiheessa käyttöön, ja ehkä terassikin saa joskus vielä kaiteet. Haaveissa on perinteinen pönttöuuni olohuoneeseen ja vanhat, täyspuiset kaapit keittiöön.

Nautimme vehreästä pihasta, joka tuottaa meille ilon lisäksi muun muassa raparperia, vadelmia, karviaisia, omenoita ja luumuja. Neljässä kesässä puutarhurintaitoni ovat edenneet harppauksin. Parina kesänä olen jo saanut täydellisiä perunoita ja mansikoita.”