”Eron jälkeen ymmärsin olevani läheisriippuvainen” – Hannele oppi, että läheisriippuvuus on tavallinen selviytymiskeino

Käytökseni ja jopa ajatukseni olivat täysin toisten ohjailtavissa. Olin valmis muuttamaan itseäni rakastamani ihmisen vaatimuksesta koska tahansa. Vaihtamaan vaatteita, meikkaamaan eri tavalla. Tekemään mitä vain, jotta toinen pysyisi tyytyväisenä eikä jättäisi minua.

Läheisriippuvuus ilmenee ihmisillä eri tavoin. Se tarkoittaa pakonomaista riippuvuutta toisista ihmisistä, mutta minulle se merkitsi erityisesti elämistä toisten kautta, heidän tarpeitaan mukaillen.

Läheisriippuvainen ihminen muistuttaa kameleonttia. Hän mukautuu tilanteisiin viimeiseen asti niin, että voisi toimillaan estää konfliktien syntymisen. Jos tilanne silti äityy pahaksi, läheisriippuvainen ihminen tekee kaikkensa sen lopettamiseksi – vaikka se tuntuisi itsestä kuinka pahalta tai väärältä.

Mikkelissä asuva Hannele Pöysti, 42, on ammatiltaan lähihoitaja. Hänen perheeseensä kuuluu kolme poikaa.

Olen koko ikäni ollut hyvin miellyttämishaluinen muita kohtaan. Olen potenut epävarmuutta, vähätellyt itseäni ja kantanut liikaakin vastuuta. Olen kantanut huolta muiden hyvinvoinnista ja usein unohtanut siinä samassa itseni. Olen janonnut hyväksyntää niin paljon, että olen ollut valmis heittämään itseni nurkkaan.

Vasta viime aikoina olen ymmärtänyt, että tämänkaltainen käytös oli vuosikymmenten ajan selviytymiskeino, jonka opin jo hyvin nuorena. Lapsuuteni oli turvaton. Äidilläni oli päihde- ja mielenterveysongelmia. Isä kävi töissä ja huolehti perheen taloudesta, mutta myös hän käytti liikaa alkoholia. Molemmat vanhempani ovat kuolleet.

Vanhempieni yhteiselo oli vaikeaa. Olin kolmesta lapsesta vanhin ja huolehdin paljon pienemmistä sisaruksistani vanhempieni riitojen aikana. Yläkouluikäisenä sanoin isälleni, että mielestäni äidin täytyisi muuttaa pois, jotta saisimme elää ja keskittyä koulunkäyntiin rauhassa. Kun tätini kuoli syöpään, äiti suri ja päihteidenkäyttö paheni entisestään.

Lopulta isäni ilmoitti äidille erosta, jota minä olin vaatinut. Tuntuu hurjalta, että olen joutunut olemaan mukana tekemässä päätöstä heidän liittonsa päättymisestä. Pidin itseni ja sisarusteni puolia, jotta kotona olisi rauhallista elää.

Äidin muuton jälkeen isä hoiti edelleen paljon hänen asioitaan: kävi kaupassa ja auttoi arjessa. Välillä kävimme äidin luona katsomassa häntä. En muista siinä vaiheessa enää koskaan nähneeni häntä selvinpäin. Jälkikäteen ajateltuna olisi ollut parempi, jos tapaamiset olisivat jääneet kokonaan väliin. Niin ahdistavia kohtaamisemme olivat.

Vaikka olin halunnut äidin muuttavan muualle, minusta tuntui silti pahalta, että hän valitsi alkoholin perheen sijaan. Ajattelin, että hän hylkäsi meidät. Nyt ymmärrän, että alkoholismi on sairaus.

Minusta tuntuu, ettei minulla ollut oikeaa äitiä koko elämäni aikana. Se taitaa olla elämäni suurin haava, joka ei vieläkään ole umpeutunut. Sen vuoksi minusta tuli ihmissuhteissani läheisriippuvainen.

Parisuhteissani olen aina yrittänyt miellyttää kumppaneitani. Minulle kelpasi kuka tahansa, joka antoi minulle huomiota. Se tuntui tärkeältä, koska lapsuudenperheessäni tunsin saaneeni sitä liian vähän.

Joissakin suhteissani oli niin fyysistä kuin henkistäkin väkivaltaa. Siedin sitä pitkään enkä lähtenyt, sillä miellyttämisen tarve ylitti hyvinvointini. Ajattelin olevani huono ihminen, joka on ansainnut kurjan kohtelun.

Huonoimmatkin suhteeni päätyivät eroon vasta, kun kohdalleni osui uusi ihastus. Halusin varmistaa, etten koskaan tullut jätetyksi, joten vaihdoin miehiä lennosta lukemattomia kertoja.

Läheisriippuvainen ajattelumaailmani seurasi mukanani myös lapsiperheen arkeen.

Yritin tehdä kaikkeni perheemme eteen, jotta arki olisi hyvää ja puolisoni pysyisi tyytyväisenä. Päiväni täyttyivät kodin siivoamisesta, lasten harrastuskuskailuista ja kotiaskareista.

Lakkasin tapaamasta ystäviäni. Sosiaaliset suhteet kärsivät rajusti. Haaveilin pitkään opiskelevani sairaanhoitajan tutkinnon, mutta sekin jäi.

Luovuin aina ensimmäisenä omasta ajastani ja harrastuksistani, mutta en puuttunut puolisoni menoihin. Mahdollistin sen, että muut saivat tehdä asioita mielensä mukaan. Se tuntui kokopäivätyöltä.

Hannelella on kolme kissaa, Rymy, Allu ja Musti. ”Kissat tuovat todella paljon iloa arkeen. Usein nauramme lasten kanssa kissojen höpsöille leikeille.”

Neljä vuotta sitten puolisoni kertoi haluavansa erota kymmenen vuoden avioliiton jälkeen. Yhtäkkiä huomasin olevani katkera. Minähän olin antanut kaikkeni perheellemme ja suhteellemme. Tässäkö oli kiitos kaikista uhrauksistani?

Olin kuvitellut, että olisimme yhdessä ikuisesti. Nyt ymmärrän, että läheisriippuvaisen ihmisen ajatuskuplani loppuelämän kestävästä rakkaudesta oli harhaa.

Ajattelin aluksi, etten selviä erosta. En kerta kaikkiaan pysty jatkamaan elämääni, sillä mieheni oli kaikkeni. Samalla äidin lähdöstä juontuva hylkäämiskokemus palasi ahdistavana mieleeni.

Eron jälkeen vanha päihderiippuvuuteni nosti päätään. Lapsena olin päättänyt, etten koskaan ryhtyisi käyttämään liikaa alkoholia, mutta nuoruudessa se vei minut mennessään. Alkoholin voimalla olin paljon rohkeampi ja pystyin unohtamaan hetkeksi kipeät muistoni.

Onneksi eron jälkeen ymmärsin tilanteen, soitin hätäkeskukseen ja pyysin apua. Kerroin, että minulla on päihdetausta ja pyysin päästä tarkkailuun, jotta en päätyisi taas päihteiden pariin. Ambulanssi tuli ja vei minut yöksi sairaalaan.

Se oli yksi elämäni parhaista päätöksistä. Yön aikana sain ajatukseni kasaan enkä sortunut.

Koko sana oksetti minua: läheisriippuvuus. Olin kuullut puhuttavan siitä päihderiippuvaisten vertaistukiryhmissä, joissa aloin käydä vuonna 2013. Noin vuosi eron jälkeen aloin tiedostaa olevani sellainen itsekin.

Kun aloin ymmärtää käytöstäni, ajattelin: en halua tätä. Ei auttanut muu kuin perehtyä aiheeseen. Luin aiheesta netistä tietoa ja aloin puhua asiasta läheisteni kanssa. Samalla opin, että läheisriippuvuus on hyvin yleinen selviytymiskeino alkoholistiperheiden lapsilla.

Olen tarvinnut asian käsittelyyn valtavasti apua. Suurin tuki on löytynyt muiden saman kokeneiden parista. Vertaistukiryhmissä olen solminut monta tärkeää ja rakasta ystävyyssuhdetta.

Prosessini on vielä kesken. Aloitin hiljattain psykoterapian ja uskon siitä olevan minulle hyötyä. Tuntuu hyvältä, että olen päättänyt tehdä ongelmalleni jotain.

Eläminen muiden tarpeiden mukaan on hirvittävän raskasta ja yksinäistä. Se sisältää ajatuksen omista tulevaisuuden suunnitelmien hautaamisesta – onhan toisten tekeminen ja meneminen aina tärkeämpää.

Pikkuhiljaa olen ryhtynyt vetämään rajoja ja kunnioittamaan jaksamistani. Olen karsinut ihmissuhteita, jotka ovat toistuvasti aiheuttaneet pahaa mieltä ja antanut itselleni luvan ajatella, että kaikkia ei tarvitse miellyttää.

Sen ajatuksen myötä minuun on tullut uudenlainen rauha. Voin pitää kiinni arvoistani ja seistä niiden takana vaihtamatta koko ajan mielipidettä muiden mukana.

Kaksi vuotta sitten tulin uskoon. Alkuun häpeilin sitä ja mietin, mitä ihmiset asiasta ajattelivat. Nyt pystyn sanomaan senkin ääneen. Minun ei tarvitse vaieta, jotta olisin muiden silmissä hyväksyttävämpi. Jokainen saa uskoa mihin haluaa, eikä toisilla ole siihen sanottavaa.

Minussa ei ole enää katkeruutta tai vihaa, joita kannoin nuorempana. Itseni hyväksyminen tuo rauhaa ja vapautta. Kotioloissakaan en suorita enää yhtä paljon arkea kuin ennen. Nyt minulla on enemmän pyjamapäiviä.

Mieleni on rauhoittunut, jollakin tavalla asettunut aloilleen. Ahdistus on poissa. Se tuntuu ihmeelliseltä.

Viimeisimmän eroni jälkeen en ole aloittanut uutta romanttista parisuhdetta. Olen elänyt yksin neljän vuoden ajan. En olisi valmis seurustelemaan. Jos olen ihan rehellinen, ajatuskin uudesta kumppanista tuntuu pelottavalta.

Haluan olla varma, että en enää toista samoja vanhoja kaavojani ennen kuin ryhdyn mihinkään uuteen. Minun on kasvettava kunnolla irti miellyttämisen kehästä ja opittava elämään parisuhteessa niin, että huomioin tarpeeni.

Olen luottavainen, että jonakin päivänä se onnistuu. Ehkä silloin pääsen elämäni ensimmäistä kertaa testaamaan, millaista on elää suhteessa, jossa minä ja kumppanini olemme tasavertaisia.