Kun viljelee niin kaunista ja harvinaista kasvia kuin kvinoa, voi törmätä yllättävään pulmaan: ihmisiä pitää hätistellä pois pelloilta kuvaamasta

Lopullinen päätös syntyi markkinapäivänä kymmenisen vuotta sitten. Rainingon luomutilalla oli tehty jo jonkin aikaa kokeiluja kvinoan viljelystä. Aluksi oli tuotettu pieniä eriä ja myyty valmis tuote ammattikäyttöön. Mutta voisiko kvinoa kiinnostaa myös kuluttajia? Eihän juuri kukaan edes tiennyt, mitä se oli.

Syksyllä 2013 Liedon keskustassa järjestettiin perinteiset Mikkelinmarkkinat. Rainingot päättivät, että se olisi hyvä tilaisuus esitellä ja maistattaa kvinoasta valmistettua puuroa. Terhi Auvainen keitti sitä neljä 10 litran kattilallista. Jo parin tunnin päästä hänen puolisonsa Juha Raininko soitti, että puuro oli loppunut. Puuroa keitettiin äkkiä lisää, mutta pian se loppui taas.

Silloin he päättivät, että he alkavat itse pakata kvinoatuotteita ja myydä niitä suoraan kuluttajille. Maatilan yhteyteen remontoitiin pieni myymälä.

– Muistaksää montako kävijää oli sinä päivänä kun me se puoti avattiin, Terhi kysyy puolisoltaan.

– Kyl niitä ainakin 600 ihmistä oli. Jotkut tuli Joensuusta asti, Juha vastaa.

Punaiset pellot

– On ne niin kaunei ku on värissään!

Seisomme Terhin kanssa kvinoapellon vieressä. Kun iltapäiväauringon säteet osuvat sopivasti, tuleentuneet kvinoan tähkät hohtavat kuin Lapin luonto keskellä parasta ruska-aikaa, ruosteenpunaisina ja kullankeltaisina.

Näky on viime vuosina viehättänyt muitakin. Jopa siinä määrin, että välillä Juhan ja hänen veljensä Karin on pitänyt käydä hätistelemässä ihmisiä pois pelloilta, etteivät nämä talloisi kasveja jalkoihinsa. Innokkaat kävijät ovat tulleet valokuvaamaan kauniita peltoja – tai itseään niiden keskellä.

Kuvia himoitaan, koska kvinoapellot ovat jotain uutta. Eivät ainoastaan Liedossa vaan koko Suomessa. Eteläamerikkalaista kasvia viljellään maassamme vain muutamalla paikkakunnalla. Rainingon perheyritys on yksi ensimmäisistä ”kinuan” tuottajista, niin kuin he itse omalla murteellaan sanovat.

Kokeilu oli siinäkin mielessä rohkea, että he eivät olleet edes maistaneet kvinoaa ennen kuin alkoivat viljellä sitä.

Veljesparien maatila

Rainingon tila on perustettu vuonna 1946. Silloin Juha ja Kari Rainingon isä saapui tänne menetetystä Karjalasta ja aloitti maanviljelyn yhdessä veljensä kanssa.

– Tuossa pihalla oli vanha makasiini. Perhe asui toisessa päässä ja toisessa päässä oli lehmät. Ruoka keitettiin ulkona, Juha kertoo ja osoittaa pihamaalle.

Hän ja Kari ovat auttaneet tilan töissä lapsesta saakka. Nyt he pyörittävät yritystä itse, eli täällä työskentelee jo toinen veljespari. Lisäksi tuotanto työllistää Terhin sekä heidän aikuisen poikansa Tapanin. Tarvittaessa Sofia-tytärkin tulee auttamaan, ajamaan vaikka peräkärryä, vaikka onkin töissä muualla.

Muutaman vuoden päästä kolmas sukupolvi ottaa ohjat kokonaan, Juha ja Terhi kertovat. Se ei heitä huoleta, sillä maatilalla on osattu satsata tulevaisuuteen. Vuonna 1995 tilalla siirryttiin kokonaan luomuviljelyyn. Se oli suuri päätös, joka herätti aikanaan monenlaisia reaktioita. Uudistukset eivät silti jääneet siihen.

Inkojen aarre

Noin viisitoista vuotta sitten Juha toimi paikallisen maamiesseuran puheenjohtajana. Erästä kokoontumista varten hän pyysi yhdistyksen vieraaksi Suomen Luonnonvarakeskuksen erikoistutkija Marjo Keskitalon. Tämä piti viljelijöille luennon omasta erikoisalastaan, eli kasvituotannon monipuolistamisesta.

Keskitalo esitteli kuulijoille monia vaihtoehtoja. Yksi niistä oli kvinoa, Etelä-Amerikasta peräisin oleva kasvi, jota jo inkat aikoinaan viljelivät. Sanotaan, että yksi inkojen valtakunnan menestyksen salaisuuksista oli nimenomaan ravinteikas kvinoa. Ja mikä vielä parempaa, Keskitalo kertoi löytäneensä kvinoalajikkeen, jota olisi mahdollista viljellä Suomessa.

Tämä kaikki jäi Juha Rainingon mieleen. Vähän ajan päästä hän tapasi Keskitalon sattumalta uudelleen. Tutkija kysyi, haluaisiko Juha harkita kvinoan siementen kylvämistä pelloilleen kokeilumielessä. Jos vaikka aluksi yhdelle hehtaarille?

– Sillon Juha tuli kotiin ja sano mulle, että otettaisko me sitä kinuaa sitten, Terhi muistaa.

Kun kylvö onnistui, he alkoivat opetella kvinoan viljelyä ja samalla pohtia, mitä kasvista voisi valmistaa.

Markkinarako

Rainingon tilalla valmistetaan inkojen aarteesta eli kvinoasta kolmea eri tuotetta: suurimoita, lisukekvinoaa ja muron kaltaisia raksuja. Moni suomalainen on oppinut jo, että kvinoaa voi lisätä salaattiin tai että siitä voi valmistaa lisukkeen riisin tapaan.

– Mutta sitä ihmiset eivät tiedä, että sillä voi leipoakin, Terhi huomauttaa.

Todiste on kahvipöydässä: kvinoapohjaan leivottua kesäkurpitsa-tomaattipiirakkaa. Taikina maistuu mehevältä, eikä sitä arvaisi gluteenittomaksi. Lisäksi Terhi on valmistanut kvinoasta vispipuuroa sekä riisisuklaata muistuttavia herkkuja.

– Kyllä meillä meni aikaa, että totuttiin kvinoan makuun, Juha myöntää.

– Mutta ollaan paitsi totuttu myös opittu jalostamaan tuotetta niin, että siitä on tullut paremman makuinen, hän jatkaa.

Myös viljelyä on pitänyt opetella, sillä kvinoan kasvatus ei ole helppoa. Kasvi on herkkä sään vaihteluille. Toissavuonna kuivuus kutisti sadon pieneksi.

Silti viljelijät eivät kadu rohkeita uudistuksiaan. Luomutuotanto on saanut peltojen maaperän kukoistamaan. Sadonkorjuun aikaan voi ihastella kvinoan väriä, mutta keväällä ilonaiheena ovat linnut. Tarkemmin sanottuna suuri lokkiparvi, joka vierailee kylvöaikaan Rainingon pelloilla. Toisin kuin voisi luulla, se on Juhan mielestä hyvä juttu. Lokit tulevat pellolle, koska siellä on paljon hyönteisiä ja matoja syötäväksi – toisin kuin pelloilla, joilla käytetään teollisia lannoitteita.

Linnut ovat merkki siitä, että luonnon kiertokulku jatkuu, vaikka viljeltävät kasvit vaihtuisivatkin.