Lonkissa oli tuntunut kipua jo useamman vuoden. Pahimmin kipu vaivasi öisin, eikä Satu Rantanen voinut maata kyljellään. Kivun syytä etsittiin erilaisilla tutkimuksilla, ja röntgenkuvassa reisiluusta paljastui kasvain.

Viikon sisällä löydöksestä Satu pääsi jatkotutkimuksiin HUSin syöpäyksikköön Meilahteen. Jalasta otettiin lisää kuvia, jotta pystyttiin selvittämään, oliko kasvain vaarallinen. Satu joutui odottamaan tuloksia kaksi viikkoa.

– Se oli pitkä aika, kun päässä pyöri ajatus: tässäkö tämä elämä nyt oli, Satu sanoo.

Odottaessaan Satu ehti tehdä elämänsä tilinpäätöksen. Hän oli elänyt hyvän elämän, saanut ihanat lapset, hyvän miehen ja paljon upeita kokemuksia, joista hän tunsi kiitollisuutta. Mutta jos hän kuolisi nyt, mitä olisi jäänyt tekemättä?

– Tajusin, että olin aina haaveillut ammatista, jossa voisin hyödyntää rakkauttani käsillä tekemiseen. Ei ollut päivää tai viikkoa, jolloin minulla ei olisi ollut jokin askartelu, ompelu tai nikkarointiprojekti meneillään.

Ajatukset pysähtyivät myös akateemiseen tutkintoon. Nuorempana Satu oli hakenut yliopistoon, mutta päätyi opiskelemaan ammattikorkeakouluun liiketaloutta.

Elämän rajallisuus oli kirkastanut ajatukset. Satu oivalsi, että käsityönopettajan ammatissa hän voisi yhdistää nämä kaksi haavetta, yliopistotutkinnon ja käsillä tekemisen.

– Päätin, että jos tästä koettelemuksesta selviän, haen yliopistoon.

Päivät olivat muistuttaneet toisiaan jo pitkään. Satu työskenteli viidettä vuotta toimistotarvikeyrityksen tuoteryhmäpäällikkönä. Hän oli myös oman tiiminsä esimies.

Työ oli monimutkaista ja kuormittavaa eikä se loppunut, kun kahdeksan tuntia tuli täyteen.

Työ sujui, työyhteisö oli mukava ja palkka oli hyvä, mutta jotain puuttui. Satu ei nähnyt itseään tekemässä samaa työtä kymmenen vuoden kuluttua, saati eläkkeelle asti.

– Janosin muutosta, mutta kerran kuussa tilille kilahtanut säännöllinen palkka tuntui niin turvalliselta, että epäröin, olinko valmis uhraaman sen.

Aikaisemmin Satu oli kokeillut yrittäjyyttä. Sisustusliike pienen kaupungin keskustassa ei kuitenkaan kannattanut, ja hän oli joutunut luopumaan siitä. Muistoksi oli jäänyt velkaa, jota hän maksoi tuoteryhmäpäällikön palkastaan.

Kun kasvain paljastui vaarattomaksi, epäilys vakavasta syövästä oli jo tehnyt tehtävänsä. Satu alkoi selvittää yliopiston pääsykokeiden pisteytystä ja opiskelun rahoitusmahdollisuuksia.

– Aika pian minulle valkeni, että mahdollisuuteni päästä sisään olivat hyvin pienet.

Satu sai selville, että hän voisi hakea opintovapaata ja hyvän palkan ansiosta hänen ansiosidonnainen opintotukensa riittäisi elämiseen. Opintovapaa kattaisi kuitenkin vain 15 ensimmäistä kuukautta, ja opinnot kestäisivät viisi vuotta.

Lisäksi hänen piti onnistua pääsykokeessa täydellisesti, koska ensikertalaiskiintiön vuoksi nuorten oli helpompi saada opiskelupaikka.

Ajatus koulunpenkille paluusta innosti mutta myös pelotti. Entä jos hän ei onnistu pääsykokeessa? Tai jos hän ei sopeudu nuorten opiskelijoiden joukkoon?

– Ajattelin, myös, että mitä jos huomaan, etten pidä alasta ja käteen jää pelkkää velkaa?

Satu kuitenkin tajusi, että jos hän onnistuisi, hän olisi valmistuessaan 47-vuotias. Hänellä olisi vielä parikymmentä vuotta täysipainosta työelämää jäljellä. Seuraavaksi idea piti esitellä kotona.

– Kysyin mieheltäni, haluaako hän kulkea nämä vuodet rinnallani ja kestääkö hän sen, että valmistumiseni jälkeen palkkani olisi huomattavasti nykyistä pienempi.

Mies ei hyppinyt riemusta, mutta hän ei myöskään tyrmännyt Sadun ajatusta. Todistaakseen päättäväisyytensä Satu esitteli miehelleen laskentataulukon opiskelujen vaikutuksista tuloihin.

– Sanoin, että minun on tehtävä tämä, se on viimeinen mahdollisuuteni.

Kun mies näytti hailakkaa vihreää valoa, Satu päätti yrittää, mutta vain kerran.

– Pääsykokeeseen oli kuukausi aikaa, ja luin iltaisin pitkälle yöhön. Ajattelin, että sen ajan kestää vähemmällä unella.

Tieto yliopistoon päässeistä julkaistiin netissä kesäkuussa Sadun 42-vuotissyntymäpäivänä. Se päivä ei alkanut hyvin.

– Kotona merkkipäiväni unohdettiin, eikä töissäkään kukaan onnitellut. Olin niin täynnä pettymystä, kun avasin kotona tietokoneen.

Sadun kulmakarvat pomppasivat hiusrajaan ja leuka loksahti rintaan, kun silmät tapasivat ruudulta tutun nimen. Hän ponkaisi pystyyn tuolista ja kiljui riemusta.

– Meillä kylässä olleet lasten kaverit varmasti ihmettelivät, että mikähän kohtaus tuolle mutsille tuli. Se oli paras syntymäpäivälahjani.

Ensimmäisen opiskelupäivän aamuna Satu pukeutui farkkuihin ja lenkkareihin, koska halusi sulautua opiskelijoiden joukkoon. Helsingin yliopiston keskuskampuksen aulassa hän kuitenkin tajusi, ettei tulisi koskaan sulautumaan nuorten porukkaan.

– Pomppasin varmasti silmään kuin väärään paikkaan eksynyt muinaisjäänne, Satu sanoo.

Kun nuoret miettivät haalareita ja bileitä, Satu pohti, mitä nopeaa ja tarpeeksi terveellistä hän tekisin perheelle päivälliseksi.

Kovaan työelämän tahtiin tottuneelle Sadulle ensimmäinen opintovuosi tuntui kuitenkin hetkittäin jopa leppoisalta.

Nyt toisen vuoden opiskelijana Satu on päässyt tekemään sijaisuuksia. Hän on ollut töissä alakoulussa luokanopettajana ja nauttinut eniten erityisluokan opettamisesta. Jo ennen opintojen alkua Satu tiesi, että häntä kiinnostaa myös aikuisten opettaminen. Sijaisena ajatus on vahvistunut.

– Haluaisin olla innostamassa ihmisiä löytämään oman juttunsa, Satu kertoo.

Vuoden alusta opintovapaa ja ansiosidonnainen opintoraha loppuivat. Satu aikoo tienata rahaa tekemällä sijaisuuksia jatkossakin.

– Olen onneksi oppinut tulemaan toimeen vähällä jo ennen opiskelua. Pihistän omista menoista, jotta lapset saavat merkkivaatteensa.

Jos parisuhteelle oli vähän aikaa kahden esimiehen perheessä, nyt sitä on vielä vähemmän, kun toinen tekee uraa ja toinen opiskelee. Satu on enemmän kotona mutta kiinni opiskelussa. Lisäksi sijaisuudet ja työkeikat vievät aikaa illoista ja viikonlopuista.

– Tilanne on vähän sama kuin silloin, kun lapset olivat pieniä, ja vaihdoimme hoitovuoroa lennossa ulkorappusilla. Nyt täytyy oikein muistuttaa itseään, että kysyy toiselta, mitä kuuluu.

Satu nauttii siitä, että opiskelijana hän voi olla enemmän kotona, vaikka on usein uppoutunut kirjoittamiseen.

– Nykyään istuudumme useammin koko perhe yhteiselle aterialle. Uskon, että mieskin on saanut lisää vapautta, kun aikatauluni ovat joustavammat ja voin paremmin osallistua lasten harrastuksiin kuskauksiin.

Satu kannustaa kaikkia tarttumaan haaveisiinsa, vaikka ne tuntuisivat saavuttamattomilta.

– Kaikilla on unelmia, ne täytyy vain tunnistaa ja tunnustaa.