Kun töissä iski ruuhka, äiti tuli apuun – ja näytti heti, miksi hän on korvaamaton
Seitsenkymppinen äiti tuli kylään ja hoiti koko kodin kuntoon kolmessa päivässä. Noissa mummeleissa asuu voimaa, jonka pelkään olevan katoava luonnonvara, Sanna Stellan kirjoittaa.
En olisi minä ilman äitiäni. Tämä on tietenkin biologisesti selvä asia, mutta myös arkeni pyörittämisen kannalta. Minulla ei olisi tätä monipuolista uraa eikä neljää lasta, ellei äitini olisi apunani. Vieläkin, kun hän on 75-vuotias.
Kun työrintamalla iski ruuhka, äiti tuli apuun. Junalla, Pohjois-Satakunnasta, vetolaukku täynnä metsästä poimittuja marjoja, itse tehtyjä hilloja ja mehuja. Mehuihin hän oli tallentanut kesän sadosta omenaa, viinimarjaa, aroniaa ja raparperia erilaisina sekoituksina. Osassa mausteina oli inkivääriä, kanelia, minttua. Kaikissa paljon rakkautta.
Käsilaukkuna äidillä on se sama vanha veska, vaikka joulupukki toi jo uudemman. Sitä äiti säästää juhliin. Takin äiti laittaa aina henkariin siististi, ei koskaan jätä sitä tuolille. Materiaali kärsisi. Hän pitää kaikesta hyvää huolta. Erityisesti lapsista.
”Kolmessa päivässä äiti siivosi pyörät kellariin ja pelargonit talvisäilöön, paritti sukat ja järjesti kannettomat purkit.”
Lapset surisivat onnesta heti, kun mummu tuli. Yksi varasi yöpaikan kainalosta, toinen ei mennytkään kaverille yökylään. Asemani perheen keskushenkilönä vaipui mitättömyyksiin, enkä pannut pahakseni. Arjen jakaminen toisen aikuisen kanssa on ihanaa. Jonkun sellaisen, joka rakastaa lapsiani vähintään yhtä paljon kuin minä.
Kolmen päivän aikana äiti siivosi kuisteilta Mårbacka-pelargonit talvisäilytykseen. Viikkasi pyykkivuoren, paritti sukat, järjesti kuivauskaappiin kerääntyneet kannettomat purkit ja sinne jumittamaan jääneet käsinpestävät asiat. Laittoi maukasta ruokaa, putsasi jääkaapin, nyppi kuivat pois kukista. Kaikki tämä tietenkin neljävuotiaan kuopukseni pörrätessä mukana.
Kaiken huipentumana äiti siirsi perheen pyörät talon kellaritilaan. Sinne täytyy kulkea pienestä kapeasta ovesta, jonka jälkeen edessä on kohtuuttoman korkea pudotus. Miten tuo mummeliksi ikänsä puolesta luokiteltava ihmisolento oli tämän onnistunut tekemään, on mysteeri.
”Heti kun silmä välttää, äiti kiipeää katolle putsaamaan rännejä. Mahoton muija!”
Noissa mummeleissa asuu voimaa, jonka pelkään olevan katoava luonnonvara. Tuon aikakauden sitkeät muorit painavat vaihteettomilla pyörillä kirkonkylälle monta kilometriä päivässä säässä kuin säässä. He liottavat tahrat vaatteista ja paikkaavat ne käyttökelpoisiksi. He osaavat säilöä, hillota, mehustaa, savustaa, raivata ja istuttaa, keksivät tavan korjata ovenkahvan, tuntevat sienet ja villiyrtit ja tietävät, milloin joulukuusi kannattaa kaataa.
Sen sukupolven mukana häviää paljon tietoa ja taitoa, josta murto-osan toivoisin siirtyvän itselleni.
Jos kaikki eläisivät kuin äitini, ei meillä olisi ongelmaa ilmastokriisin kanssa. Kun jouluna avataan paketteja, kyttää äitini papereita ja lahjanaruja ja poimii parhaat uusiokäyttöön. Nuukuus on ideologista, koska tarvetta sille ei taloudellisesti ole. Se on valinta, ja siksi niin kunnioitettavaa. Äiti on hipsteri, paitsi että hän ei kekkuloi digitapahtumissa kymmenen euron pirtelö kädessään.
Syksyn pimetessä suurin ongelma on pitää äiti pois ränniensiivouksesta. Heti kun silmä välttää, äiti kiipeää katolle putsaamaan niitä. Mahoton muija!
Pienempänä yksi lapsistani mietti, kuka on nainen ja kuka mies. Kyselin kiinnostuneena läpi sukulaisia ja tuttavia. Sitten kysyin, mikä mummu on. Pienen mietinnän jälkeen lapsi vastasi: ”Mummu on kaikkien äiti.”
Sanna Stellan on näyttelijä, joka jättää takkinsa lojumaan eteisen tuolille.
