”Kun äiti kuoli, neulominen pelasti minut” – nyt Marjutin villasukat vievät äidin perintöä eteenpäin

”Paniikkikohtaukset olivat kuin tsunameja. Hätä nousi vatsanpohjasta, enkä pystynyt pysäyttämään sitä. Pahimmillaan kohtauksia saattoi tulla tunnin välein. Joka kerta luulin, että kuolen.

Kohtaukset alkoivat keväällä vuonna 2022, kun äitini kuoli äkillisesti. Äiti oli muuttanut sairauksiensa vuoksi luokseni, kun olin kolmekymppinen, ja asuimme aikuisiällä yhdessä yli 20 vuotta.

En muista kuolinpäivän jälkeisestä ajasta mitään. Tiedän, että menin seuraavana päivänä aivan zombina töihin. Kolme viikkoa myöhemmin rakas koirani kuoli. En osannut käsitellä tilannetta ollenkaan eikä pääni pysynyt mukana siinä, että menetin lyhyessä ajassa kaksi perheenjäsentä.

Koiran kuoleman jälkeen jäin töistä sairauslomalle, enkä tiedä, miten päiväni kuluivat. Luultavasti nukuin paljon. Jälkikäteen tyttäreni ja ystäväni ovat kertoneet, ettei minua jätetty paniikkikohtausten vuoksi hetkeksikään yksin.

Neulomisesta en ilmeisesti pitänyt taukoa. Kun katson kuvia noilta ajoilta, näen, miten ihania villasukkia sain tehtyä jo seuraavan kesän aikana. Eivät värit tai kykyni olleet kadonneet.

Ehkä se oli automaatiota. Kun istahdin neulontatuoliini, aloin neuloa. En ajatellut sillä hetkellä, että vain neulon, vaan että tämä on terapiaa ja itsensä silittämistä. Kaiken sen tajusin vasta myöhemmin.

Olen neulonut ja tehnyt käsitöitä koko elämäni. Tein lapsilleni leluja ja villapuseroita, jotka olivat nurjalta puolelta jäätävä sotku. Se ei haitannut minua, sillä kiinnostukseni kohteita olivat langat ja työvälineet, ei lopputulos. Ohjeiden seuraaminen ei ollut ollut vahvuuteni.

Vuonna 2010 tajusin, että avioliittoni on ohi. Lapset olivat pieniä, ja kävin kokopäivätöissä. Perheen hajoaminen oli iso isku. Minulle tuli tarve löytää jotain, missä opin uutta ja mikä koettelee keskittymistäni niin, etten voi miettiä muuta. Keksin, että haluan neuloa villasukkia.

Ehkä se oli psykologinen juttu: villasukat merkitsevät lämpöä, rakkautta ja turvallista kotia. Ajattelin, että olisi hienoa opetella neulomaan sukkia, joilla voi ilahduttaa rakkaimpia.

Aloin hamstrata lankoja lähikaupoista ja äidin varastoista. Osasin neuloa yksinkertaiset resorit ja varret, mutta kantapäät – ei helvetti, miten vaikeaa. En millään ymmärtänyt, miten ne tehdään.

Äiti asui kanssamme jo silloin, ja hän oli käsityöläinen, joka osasi kaiken. Suhteemme oli vuosien varrella ollut myrskyinen, ja taannuin hänen seurassaan 13-vuotiaaksi. Tiesin siis, että hän oli viimeinen ihminen, jota minun kannattaisi pyytää neuvojakseni. Siitä huolimatta äiti alkoi opettaa minulle kantapään neulomista ohjeella, joka oli kiertänyt suvussamme yli sata vuotta.

Raivoamiseksihan se meni. Kun äiti pyysi minua kääntämään työn, minä karjuin, että minne. Toista neuvoessa ei pitäisi pitää itsestään selvänä, että hän ymmärtää ohjeet samalla tavalla.

Lopulta teimme diilin, että äiti tekee kantapäät ja minä varret. Tehtailin varsia kovaa tahtia, mutta äiti oli hidas. Eräänä iltana päätin, etten mene nukkumaan, ennen kuin opin neulomaan kantapään itse. Aamuun mennessä ensimmäinen pysyi kasassa.

Perheen hajoamisen hetkellä sukkien neulominen oli pelastukseni. Se oli oma hetki, jolle raivasin aikaa, vaikka ruoka kiehui liedellä. Lapset tottuivat, että huusin: yksi rivi vielä, odottakaa hetki. Neuloessa saatoin vaipua keskittymisen tilaan, jossa mikään ei itketä, stressaa tai häiritse. Keskityin vain asiaan, joka tuo toiselle onnea, kiitollisuutta tai iloa.

Neulomisen avulla selvisin erosta, ja hurahduksen myötä elämäni muuttui totaalisesti. Vuonna 2013 aloin tehdä käsitöitä julkisesti ja avasin Käsityöterapiaa by Tättähäärä -tilit someen. Nyt teen myös käsityöaiheista kirjaa ja podcastia.

Ero ja menetykset aiheuttivat minussa samanlaisia reaktioita, mutta niiden yhteyden olen ymmärtänyt vasta nyt. Molemmilla kerroilla perheeni hajosi ja menin sykkyrään. Sain paniikkikohtauksia ja tuntui, ettei henki kulje. Olin avuton, mikä ei yleensä kuvaa minua.

Eron aikana minua kuitenkin suojasi äitimuuri: koska huolehdin kahdesta pienestä lapsesta, en voinut vajota kokonaan synkkyyteen. Äidin ja koiran kuoleman jälkeen olin yksin ja saatoin eri tavalla antaa tilanteen päästä päälle. Upposin syvälle suruun. Minulla epäiltiin masennusta, ja söin vuoden lääkkeitä, jotka turruttivat tunteet. En enää nauranut, joten lopetin lääkityksen itse.

Aloin pitää itseäni kiireisenä. Freelancer-vuosina oli oppinut päivien täyttämisen tärkeyden ja laatinut kurinalaisen listan. Joka päivä vaihdoin pyjaman päivävaatteisiin, petasin sängyn, kampasin tukan, tein ruoan ja söin sen keittiönpöydän ääressä, jumppasin ja kävin ulkona. Välillä leivoin leipää.

Aina neuloin. Kuolemien jälkeisen vuoden töissä näkyy vauhti. Vein työt aina loppuun, vaikka se oli joskus vaikeaa. Ärsytin itseäni jatkamalla silloinkin, kun puikot tuntuivat liian kapeilta tai lanka liian ohuelta. Tarvitsin keskittymistä, koska se vei minut kauemmas siitä, mitä arki olisi muuten ollut: tauotonta oloa ajatusteni kanssa.

Neuloin esimerkiksi Frida-sukat ystäväni tilauksesta. Muistan olleeni onnenkuplassa sukkia tehdessäni, sillä oli niin upeaa alkaa tutkia Frida Kahloa ja miettiä, mitä asioita hänen elämästään toisin sukkiin. Katselin netistä ja kirjoista, millaisiin vaatteisiin hän pukeutui ja millaisia lemmikkejä hänellä oli. Katse oli tärkein: Fridan katse oli röyhkeä ja feminiininen, hullu ja vapaa – kaikkea sitä, mitä kaipasin elämääni. Pelkästään se, miten tajusin tehdä Fridan otsaletin resoriin, oli ihanaa.

Viisitoista vuotta sitten en tiennyt, että käsillä tekemisellä on vaikutusta mielenterveyteen. Myöhemmin luin siitä paljon, ja moni asia loksahti kohdilleen. Aivojen ja käsien välillä on yhteys.

Olen monta kertaa miettinyt, että jos minulla ei olisi ollut kädentaitoja, en olisi tässä tänä päivänä. Toipuminen olisi kestänyt paljon kauemmin.

Monella ei ole samanlaista tekemistä, jonka avulla voisi kokea onnistumisen hetkiä. He ovat pillereiden tai terapian varassa. Ihmettelen, miksi jo koulussa ei työnnetä välitunnilla puikkoja käsiin. Väitän, että moni nuori voisi paremmin, jos löytäisi käsitöiden pariin ilman opettajan arviointia. Se toimisi ikään katsomatta, sillä jokainen on pohjimmiltaan lapsi, joka kaipaa muiden huomiota.

Olen helposti addiktoituva ihminen, mutta neulomiseen en ole kyllästynyt tai kaivannut uutta tilalle. Sukkien tekemisessä oppiminen ei lopu koskaan. Sukat ovat leikkikenttä, joka on tekijänsä elämäntilanteen ja osaamisen näköinen.

Uskon, että luovia ihmisiä ei saa koskaan täydellisesti nitistettyä. Olen onnellinen kyvystäni heittäytyä ja siitä, että ajattelen villasukkaa isommin kuin se on: se on kanvaasi, puikkoni ovat pensselit ja langat väripalettini.

Äidin kuoleman jälkeen olin lähes kaksi vuotta sairauslomalla. Minulla on ollut aina vahva elämänhalu, mutta nyt sitä koeteltiin kaikin tavoin. Menestykset eivät kasvattaneet minua, vaan lähinnä huusin, että nyt riittää kiitos, ei enää yhtään vastoinkäymistä tähän osoitteeseen.

Valoa arkeen toi ystävien ja lasten huolenpidon lisäksi tyttären koiranpentu ja uusi ihmissuhde, joka palautti kadoksissa olleen naurun.

Värit eivät koskaan kadonneet käsitöistäni. Niistä myös huomaan, milloin olen alkanut taas olla hereillä ja tilanteen kanssa sinut: värit alkoivat laimeta. Yhtäkkiä sukissa oli valkoista ja vihreää, jotka ovat minulle merkkejä tyyneydestä.

Muutuin itsekin tyynemmäksi, ja nykyään olen hitaampi ja herkempi kuin ennen menetyksiä. Koko aikuisikäni olen tehnyt kolmea työtä yhtä aikaa, mutta enää kehoni ei jaksa sellaista. Olen siitä aika iloinen. On ihanaa, kun syke ei enää huitele korkealla enkä saa isoja tunnepiikkejä. En jaksa olla yhtä sosiaalinen kuin ennen, joten ilman neulomista istuisin varmaankin vain sohvalla tuijottamassa sarjoja.

Ennen olin sätkynukke, mutta nyt olen jatkuvasti yhtä rauhallinen kuin neuloessa. Olen kiitollinen, etten ole pahimmankaan surun keskellä ollut niin väsynyt, että olisin lopettanut neulomista.

Ajatus pelottaa minua: entä jos joku päivä haluan lopettaa? Se on mahdollista. Tässä kohtaa tavoitteeni on kuitenkin saada puoli Suomea neulomaan.

Kantapääohjeen perinnön pitää jatkua. Siksi aloin opettaa seuraajiani äidin jalanjäljissä. Olen saanut lukemattomat ihmiset irtautumaan vanhoista käsityötraumoistaan. Olin niin onnellinen, kun 75-vuotias seuraajani lähetti palautetta, että tajusi vihdoin kantapääohjeen ja neuloo nyt kaikki ne sukat, jotka ovat elämän aikana jääneet tekemättä.

Ohjeesta tuli terapian muoto ja ilon lähde suvun ulkopuolisille ihmisille. Äiti jatkaa minulle vieraiden ihmisten elämässä jollain tavalla.

Toivon, että hän seuraa pilven reunalla somesivujani ja näkee, kuinka valtavan määrän ihmisiä tämä kaikki on saanut iloiseksi.