Meren piiskaama mänty rytkähtää maahan hiljaiseen umpimetsään. Se on yksi 200 puusta, jotka metsuri kaataa varsinaissuomalaisella mökkitontilla. Rytinä on merkki tontin omistajanvaihdoksesta.

Merja ja Jouko Laitinen ovat niitä ihmisiä, jotka pistävät meren lailla tuulemaan. He tekivät kaupat Joukon suvun mökistä helmikuussa 2008, jolloin saaristossa ei ollut lunta. Niinpä metsuri pääsi heti hommiin, ja piharakentajat muljauttivat kannot ylös, kaivoivat pihalle salaojat ja toivat niiden päälle puoli metriä sepeliä. Sorapiha oli siisti ja helppohoitoinen. Paitsi jokin siinä mätti.

– Emme vain tykänneet siitä, Merja toteaa.

Mökkiläiset levittivät soran päälle hiekkaa, jota kuitenkin tuli aina kenkien mukana sisälle.

– Eräänä aamuna sanoin Joukolle, että olisipa kiva, jos olisi multaa, niin voisi laittaa vaikka kukkapenkin.

Jouko tarttui puhelimeen ja jo iltapäivällä pihaan ajoi Merjan yllätykseksi lava-auto, jonka lastina oli 20 kuutiota multaa. Merja mittaili katseellaan pihalle levitettyä valtavaa multamäärää. Hän ei ollut puutarhuri, eikä juuri erottanut akileijaa iiriksestä. Mutta kotipuutarhurin tarvitsemat oleelliset työkalut hänellä oli: avoin ja aurinkoinen mieli, kokeilunhalua ja toimelias luonne. Lisäksi hänellä oli käytössään neljät kottikärryt ja aikaansaava aviomies Jouko, joka teki raskaat työt.

– Kottikärryjä on hyvä olla monta, sillä melkein aina jostakin on kumi tyhjänä, isäntä hymähtää.

Perennapenkeissä Merja on saanut kasvamaan lounaasta puhaltavasta kovasta tuulesta ja kuivasta rinteestä huolimatta muun muassa akileijaa, iiriksiä, jalopähkämöä ja mirrinminttua. Penkkien lomassa kulkee polku, joka johdattaa kahvihetkeen houkuttelevalta puutarharyhmältä toiselle. Matkaa saattaa monikukkainen keltainen kultatyräkki, vaativa kultahelokki ja pylväsmäisesti kohti taivasta kurotteleva tarha-alpi.

Kun Merjalta kysyy pihasuunnitelmasta, hän purskahtaa nauruun.

– Istutin vain kasvit suunnittelematta paikoilleen. Jos jokin kasvi ei ole viihtynyt, olen siirtänyt sen toiseen paikkaan. Nyt jälkikäteen ajateltuna olisi kannattanut aloittaa puutarhan tekeminen suunnittelemalla ja kuuntelemalla asiantuntijoita.

Sauvon saaristomaisemassa viihtyivät muutkin kuin kukat. Taannoin Merja näki kumaran hahmon kulkevan rannassa. Valoa vasten näkyi laite, joka piippasi harvakseltaan. Mies oli mökkinaapuruston historianopettaja, joka haki tykinkuulia metallinpaljastimen avulla. Vuonna 1808 tykkien jyske sivalsi Sauvon rannikkoa. Tallholman taistelussa ruotsalaiset yrittivät estää venäläisen laivaston etenemisen Suomen länsirannikolle.

– Opettaja kertoi etsineensä tykinkuulia vuoden, mutta ei löytänyt.

Merjakin haravoi rantaa, mutta ei kuulien takia. Roskat ja risut pitää saada pois, jotta ranta ei rehevöidy. Samoin kalliot täytyy puhdistaa, muuten heinä ja horsma valtaavat tilaa.

Kerran katse osui erikoisen tasaiseen kiveen. Merja kumartui, tunnusteli sormella sen röpelöistä pintaa. Kivi painoi kokoisekseen enemmän kuin kivet yleensä.

– Se oli tykinkuula! Kannoimme sen terassille. Pitää varmaan jossain vaiheessa ottaa yhteyttä historianopettajaan ja kertoa hänelle löydöstä, Merja pohtii.

Suurin osa rannan löydöistä oli tavallisia kiviä. Ja voi, miten niitä riitti! Laitiset kantoivat puhisten kiviä ylemmäs tontille käsivoimin, sillä jyrkkään rinteeseen ei traktorilla ollut asiaa. Kivet pariskunta käytti rinteen pengertämiseen.

Kaislojen poistamisen jälkeen vaikutti kuin meri olisi osallistunut Laitisten pihatalkoisiin. Tuuli toi ripauksen hienoa hiekkaa kalliolle, hiukan lisää seuraavana vuonna ja taas seuraavana.

Vaikka kivien kantelu on nyt ohi, muuta puuhaa riittää. Paikasta tuli niin hieno, että Laitisten mökki kelpuutettiin Suomen kaunein mökki -kilpailuun vuonna 2014. Voittoa ei tullut, mutta kokemus oli Laitisten mielestä hauska.

Merja työskentelee koulussa, joten hänellä on pitkät kesälomat. Ilman niitä piha ei näyttäsi samalta.

– Emme me osaa vain olla. Teemme seitsemän–kahdeksan tuntia pihahommia päivässä. Syksyisin lähdemme etelään lomalle ja siellä huilaamme.