Kun Maria Lassila-Merisalo avaa oven kotiinsa Hämeenlinnan Hattelmalassa, liki jokainen hengähtää syvään. Paksut, yli metriset kiviseinät sekä oviaukkojen yllä kaartuvat holvikaaret sinkauttavat ajatukset toiseen maailmaan – linnoihin, Keski-Eurooppaan tai keskiaikaan. Silti ollaan suomalaisella maaseudulla, juurevasti ja uskollisesti.

– Kun kerron, että asumme navetassa, lapsia yleensä naurattaa. Sisään tullessaan aikuiset huokaavat ihastuksesta. Eräs viisivuotias tuli tyttären synttäreille ja henkäisi, että tämähän on ihan hotelli, Maria hymyilee.

Yli sadan neliön avoimessa tilassa ovat keittiö, iso ruokapöytä, baaritiski, työskentelynurkkaus sekä oleskelutilat sohvineen ja pehmeine mattoineen. Ovien ja oviaukkojen takana on saman verran lisää lämpimiä neliöitä. Navetan eteläpääty on kylmää säilytystilaa.

Rakennukseen ja esineisiin liittyvät tarinat vievät ajatukset selvästi syvemmälle kuin tämän päivän sisustukseen. Tarinoiden juuret ovat satojen vuosien takana. Tila tunnettiin jo 1500-luvulla ratsutilana eli rusthollina.

Monet tarinoista ovat Marian suvun perintöä. Tilan päärakennus on hänen lapsuudenkotinsa. Yli satavuotiaassa navetassa ei ole ollut eläimiä enää vuosikymmeniin. Tilan pellot on vuokrattu toiselle. Pieniä katkelmia tilan elämästä on silti siellä täällä.

Muistot lehmistä lomittuvat mutkatta kodin sisustukseen. Lehmänkello keikkuu takan vierellä ja tilan tunnuksella varustetussa maitotonkassa pidetään sateenvarjoja. Suomalaisia nautaeläinrotuja esitellään vanhan koulutaulun avulla.

Navettaa tehtiin kuin Iisakin kirkkoa, parikymmentä vuotta. Kiviseinästä löytyy vuosiluku 1898, jolloin työtä ehkä aloiteltiin. Seinällä on navetan piirustukset, joihin on merkitty vuosi 1919.

– Tuolloin tilaa pitäneen isäni isoisän Väinö Lassilan aikana rakennus tehtiin kaiketi loppuun. Ehkä haluttiin tehdä kunnolla kun kerran tehtiin.

Kirjahyllyn päällä on Väinön matkalaukku. Tiiliseinällä on hänen vanhempiensa Matildan ja Johanin reliefit.

Vuonna 2002 suunnittelulla aloitettu korjausrakentaminen vaati sekin aikaa ja voimia. Reilun parinsadan neliön asuintilat tehtiin navetan pohjoispäätyyn. Työ kesti kymmenen kuukautta. Maria teki miehensä Juhan kanssa kaiken, minkä ehti ja osasi. Lisäksi töissä oli kaksi kokopäiväistä rakennusalan ammattilaista.

– Kun teimme routasuojausta ja kaivoimme seinän vierustaa, maan alta löytyi graniittikiviä yhtä monta varvia kuin niitä on maan päällä. Ihmettelimme, millä ne on yli sata vuotta sitten nostettu paikoilleen.

24-vuotiaat navettakodin suunnittelijat joutuivat käymään pientä taistelua, että saivat muut vakuutetuiksi toiveistaan. Esimerkiksi rakennusvalvonnan kanssa keskusteltiin tiukasti seinien lisäeristyksestä, mutta pari piti päänsä. Kiviseinät jätettiin näkyviin.

Lehmien aikana lämpö oli tullut eläimistä, ja kun tilassa oli varasto, sitä varten oli pannuhuone, jonka öljypolttimesta johdettiin lämmintä ilmaa sisätiloihin.

– Päädyimme maalämpöön ja vesikiertoiseen lattialämmitykseen. Ikkunat vaihdettiin vanhan mallin mukaan tehtyihin kolminkertaisiin ikkunoihin. Lattian lämmitysputkisto on lisäksi tiheämpi kiviseinien lähellä, mikä pitää ne lämpiminä.

Makuuhuoneen ja olohuoneen välissä oli kalkkivellillä peitetty seinä. Kun se hiekkapuhallettiin, alta paljastui ruma pinta harmaanruskeita itse tehtyjä savitiiliä. Seinässä oli myös mutka.

Urakoitsija olisi halunnut purkaa seinän, mutta Maria ja Juha eivät suostuneet. Vinous ei haitannut. He olivat muutenkin etsineet purkukuntoisen näköisiä tiilirakennelmia ja lähestyneet omistajia kysymyksellä saako purkaa. Lopulta makuuhuoneeseen tehtiin vastakkainen seinä palaneesta talosta löytyneillä tiilillä.

– Olin silloin viimeisilläni raskaana. Maha pystyssä töpöttelin rumat savitiilet punertaviksi sävytetyllä saunasuojalla. Lisäksi maalasin tiilet seinän päässä olevaan betonipylvääseen, jossa ei ollut tiiliä lainkaan. Halusin saada sekä savitiiliseinän että purkutiilistä rakennetun seinän sulautumaan kokonaisuuteen ja lukuisiin alkuperäisiin tiiliseiniin, joita säilytimme, Maria muistelee.

Mutkalla oleva seinä kuvaa hyvin Marian asennetta muuhunkin kodin materiaan: vinous on ominaisuus, ei virhe. Ja silläkin on tarinansa.

Kun navetan piirustukset vuodelta 1919 löytyivät, huomattiin, että seinä oli eri paikassa kuin siinä. Jos se olisi rakennettu piirustusten mukaan, se olisikin ollut kohdallaan.

– Epäilemme, että syystä tai toisesta seinä on päätetty rakentaa toiseen paikkaan, ja sitä on lähdetty rakentamaan vähän ‘soitellen sotaan’ -meiningillä. Jossain kohdassa lie huomattu, että hupsis, seinähän on menossa suoraan kohti ovea ja on tehty korjausliike. Siksi seinään on tullut vähän hullunkurinen mutka.

Keittiö ja oleskelutilat solahtivat jo korjaussuunnitelmissa luontevasti kohdilleen. Rauhallisessa nurkkauksessa oleva maitohuone muuntui työhuoneeksi ja kosteat tilat löysivät paikkansa karjakeittiöstä.

Kasvavalle perheelle lohkaistiin makuutiloja oleskelutilan reunaan. Koska tilat tulivat kohtaan, jossa ulkoseinässä ei ollut ikkunoita, seinien yläosaan tehtiin matalat akvaarioikkunat.

Lisävaloa perheen tytöt, Elli, 15, ja Martta, 10, saavat soppiinsa tavallisilla lampuilla. Vilja, 18, on saanut valtakunnakseen äidin entisen työhuoneen, sen vanhan maitohuoneen.

Pariskunta halusi säilyttää kaiken, mikä vain pystyttiin säilyttämään. Katossa ovat lantakourujen jäänteet ja navetan kattoa kannattelevat isot pylväät ovat paikoillaan. Sisustuksessa on sekoitus teollista tyyliä ja käytännöllisyyttä sekä omia ideoita, joilla vanhasta on loihdittu jotain käyttökelpoista.

Kaikki se, mikä menneestä voi näkyä, saa näkyä.

– Kohta on aika päivittää vaikkapa pesutiloja, mutta tähän asti ratkaisut ovat olleet toimivia ja kivoja, Maria nauraa.

Maria leikki lapsena siskonsa kanssa navetan tuntumassa. Lehmät lähtivät tilalta jo ennen heidän syntymäänsä, mutta lähes 40 metriä pitkä rakennus tallentui vahvasti muistin sopukoihin.

Lehmien jälkeen navetassa oli vuokralaisena tapettien jälleenmyyntiyritys. Tapetit säilyivät tiloissa hyvin. Mitään kosteusvaurioita ei havaittu.

– Se oli tärkeä indikaattori ihmisten asumista ajatellen.

Jo teininä Maria loihti mielessään ajatusleikkejä navetasta kotina. Kun tapettifirma pakkasi varastonsa vuonna 2002, jo lukiossa seurustelunsa aloittaneet Maria ja Juha alkoivat tosissaan pohtia kodin perustamista rakennukseen.

– Ei meillä ollut esikuvia, ja silloin elettiin vielä aika lailla ilman nettiä. Löysimme Hattulasta Metsänkylän Navetan Pia ja Kimmo Kuurman, jotka kunnostivat siellä kartanon tallin kodikseen. Heiltä saimme vinkkejä tekijöistä ja käytännön ratkaisuista. Myöhemmin on löytynyt muitakin navettakoteja.

Ideoita haettiin esimerkiksi espanjalaisista sisustuslehdistä. Kuurmien kautta löytyi pääsuunnittelija, rakennusinsinööri Alpo Jokela Hämeen Pro Agriasta. Kumppaniksi tuli rakennusarkkitehti Tiina Valvento. He kuuntelivat pariskunnan toiveita monessa vaiheessa ja tekivät piirustukset valmiiksi.

Arkkitehti ideoi kahteen huoneeseen avautuvan ikkunan mallin.

– Kolmioksi valetulla ikkunalaudalla on tosi paljon merkitystä. Sen avulla luonnonvaloa saadaan jaetuksi kahteen eri tilaan, makuuhuoneeseen ja kylpyhuoneeseen sekä saunaan ja pesuhuoneeseen. Toki valaistusta on ratkottu myös sähkösuunnittelijan kanssa.

Maria sanoo olevansa miehensä kanssa säilyttäjiä.

– Emme ole missään tapauksessa hamstraajia tai keräilijöitä. Kulunut ja uurteinen penkki on minulle arvokkaampi kuin jokin uutuuttaan kiiltävä huonekalu. Jokaiseen tavaraan ei tarvitse liittyä tarinaa, mutta esineet heräävät henkiin tarinoiden kautta.

Ei ole ihan sattumaa, että Mariasta tuli urallaan journalismin tarinallisuuden tutkija. Hän on myös väitellyt aiheesta.

Lapsuus ja nuoruus tilalla jättivät rakkauden maisemaan ja sen rakennuksiin. Pihapiirissä on yhä Aaltonen, tilan työntekijöiden käytössä ollut talo, jo rapistuva puurakennus. Maria sai vanhemmiltaan luvan viettää 16-vuotispäiviään Aaltosella. Sen jälkeen hän jäi sinne asumaan kesiksi.

Aaltosen ovet olivat aina ystäville auki. Siellä itkettiin ensirakkaudet, iloittiin opiskelupaikat ja riemuittiin kesätyöt.

– Kun menimme naimisiin, asuimme Aaltosella sen kesän. Olin kesätoimittajana Hämeen Sanomissa. Lämmitin vedenkeittimellä vettä ja peseydyin portailla, sitten lähdin toimitukseen.

Aaltonen tunnelmineen on seurannut Mariaa pihapiirin navettaan myös konkreettisesti.

– Purin Aaltosen vintiltä omin käsin lattiasta ja seinistä lautoja. Niistä on tehty tänne kodinhoitohuoneen tasot ja eteiseen iso kenkäteline.

Navettakoti on elänyt asukkaidensa mukana. Uusi vaihe on edessä, kun tytöt alkavat lähteä omilleen. Muutoksiin navetta taipuu hyvin.

Korona-aika on vain vahvistanut onnekkuuden tunnetta kotipaikasta ja navettakodista. Kun ulkonaliikkumiskieltoa väläyteltiin, Maria tunsi liikutukseen asti syvää kiitollisuutta siitä, että oli sattunut syntymään juuri Lassilaan.

– Asuminen tässä oli siinä hetkessä emotionaalinen kokemus. Hämeenlinnan keskustaan on kolme ja puoli kilometriä, ja meillä on tilaa olla täällä kotona ja pihapiirissä. Olemme hyvin perhekeskeisiä. Vapaallakin viihdymme perheenä kotona, emme esimerkiksi juuri matkustele.

Hänen elämässään juuri mikään ei koronan myötä muuttunut, vain toimisto siirtyi kotiin. Aamulla askeleet vievät makuuhuoneesta kylpyhuoneen ja pesuhuoneen kautta keittiöön ja vaatehuoneeseen, sitten työpöydän ääreen.

– Aamuni pieni luksus on vastajauhettu tummapaahtoinen kahvi. Sille ja lehden lukemiselle pitää olla aikaa, arkena niukemmin ja sunnuntaina runsaasti. Usein illalla nukkumaan mennessä maistan jo tuoreen kahvin suussani.

Navetan seinien graniittia Kalvolasta on myös Eduskuntatalon julkisivuissa. Vaikka maailmalla tuulee, koti ei huojahda.

– Tuulkoot ympärillä kaikki maailman tuulet ja myräkät. Tämä talo on jotain niin pysyvää, että jo siitä tulee turvallinen olo.

Navettakodin elämää voi seurata Instagramissa @kotivanhassanavetassa.