Kotivinkki

Eron jälkeen vasta toinen asunto tuntui kodilta, Leena Lukkari huomasi – ”Seison taas jaloillani ja tiedän, että selviän mistä tahansa”

Eron jälkeen vasta toinen asunto tuntui kodilta, Leena Lukkari huomasi – ”Seison taas jaloillani ja tiedän, että selviän mistä tahansa”
Millaista on laittaa uutta omaa kotia eron jälkeen? Toimittaja Leena Lukkari oivalsi, miten vanhat tavarat muistuttivat elämästä, jota ei enää ole.
Julkaistu: 3.5.2022

Makaan vaahtomuovipatjalle sijaamallani vuoteella ja katselen verhottomasta ikkunasta hiljaista kuusi­metsää. Huone tuntuu alastomalta ja jollain lailla haavoittuvalta. Vai olenko se sittenkin minä? Poissa on ydinperheen, omakotitalon ja kahden aikuisen tulojen turva.

Olen silti onnellinen. Se ei ole räiskyvää ja kuplivaa onnea, vaan varovaista ja tunnustelevaa. Olen juuri muuttanut pois minun ja entisen puolisoni yhteisestä kodista. Edessä on ensimmäinen yö eroasunnossa.

Olen ehtinyt suunnitella kalustavani asunnon ennen muuttoa, mutta lapset haluavat uuteen kotiin yöksi heti. Eivät siksi, että tahtoisivat pois vanhasta kodista, joka on edelleen heidän isänsä koti, vaan siksi, koska uusi tuntuu jännittävältä.

Nyt lapset nukkuvat samalla tavalla pelkillä patjoilla uusissa huoneissaan. Minun patjani on olohuoneessa, koska neliöistä oli pakko tinkiä, ihan kuten monesta muustakin asiasta tästä eteenpäin. Miten ihmeessä selviydyn?

– Yksi eronneiden suurimmista huolista on raha. Näin on varsinkin pääkaupunkiseudulla, jossa asuminen on kallista, Väestöliiton eroterapeutti Viivi Niinikangas kertoo.

– Usein ero tarkoittaa myös sitä, että on muutettava pienempään tai jotenkin muuten huonompaan asuntoon.

Tämä tilanne on myös minulla. Uudeksi kodiksi oli löydettävä asunto, jonka vuokrasta selviän.

Ensimmäisistä avioliitoista neljäkymmentä prosenttia päätyy eroon.

13 000–14 000 pariskuntaa eroaa Suomessa vuosittain. Ensimmäisistä avioliitoista neljäkymmentä prosenttia päätyy eroon.

– Kaikki erot ovat erilaisia, mutta koskaan ihmiset eivät eroa kevyin perustein, vaan takana on lähes poikkeuksetta pitkä ja kipeä prosessi, Niinikangas sanoo.

Pyydän veljiäni avuksi muuttoon. Se hävettää, koska ero on oma valintani ja siten tavallaan itse aiheutettu. Olisi kai siten reilua, että selviän siitä omin avuin.

Veljeni olivat apuna myös silloin, kun remontoimme vastanaineena parina ensimmäistä yhteistä kotiamme, ja kun remontoimme toista kotiamme ja kun rakensimme omakotitalon. Nyt he kantavat vihreitä muuttolaatikoita erokotiini, asentavat valaisimia ja poraavat taulujen ruuvit seiniin.

Mukana muutossa ovat myös toisen veljen miltei aikuiset lapset. Apukädet ovat tervetulleita, mutta asetelma on vinksallaan. Enkö minä aikuisena pysty järjestämään elämääni niin, ettei lasten tarvitse olla holhoamassa? Tunnen epäonnistuneeni tätinä, vanhempana ja ihmisenä.

Eroterapeutista häpeilyni on turhaa.

– Haluaisin kannustaa eronneita pyytämään apua, koska ei ole mitään tarvetta esittää, että pärjää yksin. Ajatus ­tulee todennäköisesti siitä, että kulttuuriimme liittyy vahvasti yksin pärjäämisen ihanne.

Niinikankaalla on kaikille eronneille selvä viesti: häpeän ja epäonnistumisen sijaan eronneen olisi syytä tuntea ylpeyttä. On rohkeaa ja viisasta tavoitella jotain parempaa kaikille osapuolille.

– Vaikka olisi itse tehnyt sen lopullisen päätöksen, on todennäköisesti tullut hylätyksi suhteessa jo paljon aikaisemmin.

Saan vanhan radion isältäni. Se toimii hyvin edelleen.

Kun muuttolaatikot, irtotavarat ja huone­kalut on ahdettu kerrostalokolmioon, ei sinne meinaa mahtua ihmisiä. Olen lamaantunut enkä tiedä, mistä aloittaa. Otan esineitä ulos laatikoista, mutta laitan ne takaisin. Tavarat ahdistavat. Ne tuntuvat kuuluvan elämään, jota ei enää ole. Haluaisin sulkea kaiken varastoon ja ostaa tilalle uusia. Voisin sitten joskus avata varaston, kun olen valmis.

Koetan asetella hartioilleni rohkean selviytyjän viittaa, mutta sekasotkun keskellä se on vaikeaa. ­Tiedän, että minun on vain pakko ryhtyä toimimaan. Astiat keittiöön, liinavaatteet liinavaatekaappiin, tärkeät paperit ja passit lipastoon, jossa ne olivat myös entisessä elämässäni. En ajattele mennyttä enkä tulevaa, vaan ainoastaan yhtä tavaraa kerrallaan.

Kodin laittaminen ilman rahaa on hidasta, mutta nautin ja tunnen ylpeyttä jokaisesta uudesta löydöstä.

Lapset tarvitsisivat kaikenlaista: säilytyskalusteita, valaisimia, verhoja, kirjoituspöydän. Emme voi hankkia kaikkea heti. On mietittävä, mitä ilman emme voi elää. Ostamme sängyt, ruokailuryhmän ja television käytettyinä. Sohvan ja sohvapöydän saamme työhuoneeltani, josta luovun muuton yhteydessä. Myyn astioita, koruja, vaatteita ja tarpeettomia huonekaluja Tori.fissä. Käytetty pyykkikone löytyy satasella niin ikään Torista. Isä tulee asentamaan sen. Keitän asentajalle kahvit enkä puhu myymistäni perintöposliineista.

Kun isä kysyy, kuinka voin, pala nousee kurkkuun, mutta en itke. Ihmettelen, etten juurikaan itke edes yksin ollessani. En sure yhdessä rakennetun omakoti­talon menetystä, en istuttamiani pioneja, en suurta ­terassia, en viihtyisää itse suunnittelemaani keittiötä. En menetettyä rakkautta ja ydinperhettä. ­Viimeiset vuodet eivät olleet onnellisia, enkä muista aikaa ennen sitä. Tuntuu kuin olisin astunut valokuva-albumin jähmettyneistä kuvista elämään. Tämä elämä tässä on totta, menneestä en ole varma.

Kesällä uuden kodin paras paikka on parveke, johon paistaa koko päivän ­aurinko.

Keittiöön ja olohuoneeseen ei tule verhoja. Se on ensimmäinen konkreettinen tietoinen teko uudessa itsenäisessä elämässäni. En tarvitse verhoja, koska minulla ei ole mitään salattavaa. Nautin myös valosta, joka vyöryy ikkunoista. Se virkistää ja herättelee.

Kodin laittaminen ilman rahaa on hidasta, mutta nautin ja tunnen ylpeyttä jokaisesta uudesta löydöstä. On uskomattoman vapauttavaa, kun voin sisustaa mieltymysteni mukaan. Lapset ovat mukana pohdinnoissa, mutta eivät samalla tavalla kuin puoliso. Minulla on ylin valta ja vapaus päätöksiin.

Alan elää niin kuin haluan. Ruoka-ajat alkavat joustaa, eikä haittaa, jos tavarat ovat välillä sikin sokin. En ole koskaan ollut missään asiassa pilkunviilaaja ja nyt minun ei tarvitse esittääkään sellaista. Koti antaa minulle valtavasti voimaa ja itseluottamusta.

Viivi Niinikangas on huomannut vetämissään eroryhmissä, miten suuri merkitys oman asunnon laittamisella on. Eräässä ryhmässä hänellä oli useita pitkistä 30–40 vuotta kestäneistä liitoista eronneita, joille menneestä irti päästäminen on erityisen vaikeaa. Ei ole helppoa heittää hyvästejä talolle, jonka pihassa lapset ovat kasvaneet ja jonka jokaiseen kulmaan ja kynnykseen liittyy muistoja.

– Kun he olivat päässeet erossa siihen vaiheeseen, että uusi koti oli sisustettu ja laitettu, alkoi onnen hetkiäkin tulla, Niinikangas kertoo.

Haalin uuteen kotiin kaikkea naisellista ja tyttömäistä, ystävä kertoo. Muumi-mukeja en halunnut ollenkaan, ne muistuttivat liikaa vanhasta perhe-elämästä.

Ystäväni kuvailee erokodin tuntuneen aluksi kuin häkiltä eikä kodilta ollenkaan.

– Mutta kun lähdin sisustamaan kotia, huomasin tekeväni sitä ihan eri tavalla kuin kotia perheelle. Haalin uuteen kotiin kaikkea naisellista ja tyttömäistä. Muumi-mukeja en halunnut ollenkaan, ne muistuttivat liikaa vanhasta perhe-elämästä. Sen sijaan menin lasten ja koiran kanssa valo­kuvaajalle ja otatin perhepotretin uuden kodin seinälle.

Juuri tällaisilla asioilla on Niinikankaan mukaan iso merkitys.

– Saat kerrankin tehdä asiat omalla tavallasi, eikä kukaan kommentoi. Päätösten tekeminen itse voi ­olla ensin vaikeaa, jos toinen on ollut suhteessa ­hyvin dominoiva, mutta toisaalta sitä riemukkaampaa se on, kun uskaltaa.

Second hand -­liikkeet ovat ­minun ja tyttäreni yhteinen harrastus. Löytöretken päätteeksi käymme yhdessä ­kahvilla.

Alan tutustua uuteen ympäristöön ja naapureihini. Juon kardemummalla maustettua kahvia värikkäin tyynyin ja silkkikukin koristellulla parvekkeella ylimmässä kerroksessa. Syyrialaistaustainen nainen on vieraanvarainen ja tuttavallinen, mutta minä huomaan vetäytyväni. En osaa pyytää vastavierailulle.

Talo sijaitsee metsän laidassa, joten koiralenkeille pääsee helposti. Osallistun paikallisyhdistyksen toimintaan ja toimitan pienen historiikin asukkaille järjestetyn kirjoituskilpailun tuotosten pohjalta. Pyydän ystäviä kylään uuteen kotiini. Tuntuu tärkeältä näyttää, että näin minä elän nyt, minä pärjään.

Viihdyn, mutta en oikein täysin kotiudu. Asunto tuntuu kämpältä, ei kodilta, ja olohuoneessa nukkuminen on aika hankalaa. Minulla ei ole mitään omaa tilaa.

Asiat, jotka eivät heti muuton jälkeen häirinneet, alkavat vuoden päästä tympiä. Alakerrassa asuu rakennusfirman vaihtuva työporukka, joka ryyppää ja meluaa usein. Pojan pyörää on pakko säilyttää eteisessä, koska ensimmäinen varastetaan kellarista. Seinä­naapurissa asuu iloisesti tervehtiviä nuoria, mutta asunnosta rappuun leijaileva pilven tuoksu ei ilahduta. Suuressa vuokrayhtiössä kukaan ei ole kiinnostunut pitämään yhteisestä ympäristöstä huolta. Piha on roskainen, ja roskakatos on aina kuin sortti­asema täynnä hylättyjä huonekaluja.

Käyn sisäistä kamppailua pikkusieluisuuteni kanssa. Ihan todellako nuo asiat häiritsevät minua? Toivoisin, että eivät, mutta kyllä ne vain häiritsevät. Kontrasti omakotitaloidylliin, josta lähdin, on liian räikeä. Minusta tuntuu kuin olisin vajonnut pohjalle, vaikka minunhan pitäisi olla matkalla ylöspäin.

Tämän kodin tehtävä on olla kasvualusta jollekin uudelle, josta en vielä tiedä.

Asuntoilmoituksessa ei ole edes kuvaa, mutta menen silti näytölle, sillä sijainti on niin hyvä. Pieni 1950-luvun kerrostalo näyttää jo ulkoapäin kodilta. Talossa on vain viisi asuntoa ja pieni puutarha. Vuokrakin on kohtuullinen. Vaikka osaan olla kova jahkailija, teen päätöksen muutosta muutamassa tunnissa. Rakastun asuntoon.

Edellisestä muutosta on vain puolitoista vuotta aikaa. Tällä kertaa en vaivaa enää veljiä vaan tilaan muutto­auton työntekijöineen kantamaan tavaramme uuteen kotiin. Saan valtavasti iloa asunnon kauneudesta, vanhasta sormiparketista, kivisistä leveistä ikkunalaudoista, vanhoista täyspuisista ovista ja ratikkapysäkistä, josta pääsen kolkutellen Helsingin keskustaan. Minulla on taas oma huone, niin kuin ennen avioliittoa.

Kodin vieressä on pieni puisto mäen päällä, josta näkee juuri ja juuri merelle.

Innostun kodin laittamisesta uudella tavalla. Mikään esine ei loju muuttolaatikossa pitkään, vaan löytää heti paikkansa. Olen kuin vajaalla latauksella ollut akku, joka on pitkästä aikaa täynnä virtaa. Selaan päivittäin To­ri.fitä. Löydän keittiöön kouluruokalassa palvelleen Aallon pyöreän pöydän, jonka Matkahuolto tuo Helsinkiin Keski-Suomesta. Pöydän kaveriksi haalin kolme Aallon 66-tuolia.

Olohuoneeseen ostan pöytälevyn pukkijaloilla. Sellaisen olisin halunnut jo vuosia sitten. Tuoleiksi löydän beiget Kilta-tuolit. Myyn, ostan, vaihdan ja nautin.

Asettelen esille keramiikkaa ja kukkia. Nautin estetiikasta, jossa ei ole mitään hyödyllistä. Nautin siitäkin, ettei niiden viereen ilmesty likaisia sukkia tai ruuvimeisseleitä.

Jos ensimmäisen kodin tehtävä oli antaa katto pään päälle ja mahdollistaa ero käytännössä, tämän kodin tehtävä on olla kasvualusta jollekin uudelle, josta en vielä tiedä.

Tästä kauneudesta pystyn katsomaan myös mennyttä ja menetettyä. Voin itkeä sitä ja iloita siitä, että se oli.

Minusta tuntuu samalta kuin silloin, kun muutin kotoa ensimmäiseen oikeaan omaan kotiin. Seison taas jaloillani ja tiedän, että selviän mistä tahansa. Elämä tuntuu kokonaiselta. Minäkin tunnun.

Kommentoi »