Samanlaisia puurankarunkoja kuin 1940-luvullakin. Puurankatalossa on yleensä sisäpuolella puukuitulevy,  vuosikymmenen lopulla käytettiin jo lastulevyäkin, levyn takana vaakalaudoitus, sitten tervapaperi ilmansulkuna, purueriste, toinen tervapaperi, vinolaudoitus ja ulkoverhous. Muitakin materiaaleja käytettiin sen mukaan, mitä paikkakunnalla oli saatavissa. Tervapaperin tilalla on usein myös niin sanottu oksapahvi tai sanomalehtipaperia. Ulkoverhouksen takana voi olla myös bitumihuopa, jonka tarkoitus todennäköisesti oli suojata seinärakennetta, ennen kuin seuraavana vuonna tehtiin ulkovuoraus.

Puurankarunko, jossa vinolaudoituksen päälle on naulattu esimerkiksi kaljapullon kruunukorkkeja, joihin on kiinnitetty kanaverkko rappauksen alustaksi.

Rossipohjia eli puurakenteisia ryömintätilaisia, tuulettuvia alapohjia ja kellariperustuksia. Ryömintätilojen korkeudet vaihtelevat 30 senttimetristä metriin rakennuspaikan ja rakentajan viitseliäisyyden mukaan. Kellari voi olla koko talon alla tai sitten vain osittain noin kaksi metriä korkeana juureskellarina. Tällöin toisella puolella on rossipohjarakenne.

Neljäs perustustyyppi on sellainen, jossa alimpana on roskavalu eli maata vasten valettu betonilaatta, jonka päällä on 30 sentin purukerros ja lautalattia. Laattaa sanotaan roskavaluksi, koska betonia ei ole tiivistetty eikä liipattu. Joissakin taloissa on rossipohjan ja kellarin yhdistelmäperustus.

Rintamamiestalot pyrittiin perustamaan roudattomaan syvyyteen. Siksi savimaalle rakennetuissa taloissa on yleensä kellari.

Kohtuullisen jyrkät harjakatot ovat yleisimpiä. Joitakin mansardikattojakin 50-luvulla tehtiin, ja joissakin arkkitehtien luomuksissa on pulpettikatto. Alkuperäinen katemateriaali on useimmiten ollut bitumihuopa, joka oli sodan jälkeen edullista ja helposti saatavilla. Toki peltiäkin käytettiin, ja vuosikymmenen lopulla tehtiin ehkä jo ensimmäisiä Vartti-mineriittikattoja. Myös savitiilikattoja oli. Usein valittiin se materiaali, mitä alueella tuotettiin, koska kuljetusjärjestelmät eivät olleet niin kehittyneitä kuin nykyisin.

Osassa taloja oli kaakeliuuni joka huoneessa. Kun uuneissa poltettiin puuta, se toimi myös ilmanvaihtojärjestelmänä, eli uunien palamiselle tarvitsema ilma virtasi ikkunoiden ja alapohjan harvoista liitoksista. Korvausilmaventtiileitä taloissa ei juuri ollut. Piippuihin laitettiin savuhormien lisäksi ilmahormeja, joka piipun keskeisen sijainnin ja huonejärjestelyiden takia usein johti hormin muuraamiseen joka huoneen nurkkaan. Hormin lämpeneminen laittoi ilman liikkeelle ilmahormeissa.

Tuuletusraon puuttuminen ulkoseinärakenteesta on nykykatsomuksella rakennusvirhe, lähes kaikki rakenteet pitäisi toteuttaa tuuletusraon kanssa. Ja jos 50-luvun talon sokkeli on ulkoseinää leveämpi ja sokkelin päällä on puinen ohjauslista, sadevesi jää makaamaan tämän listan päälle. Näitä on enemmän vielä vanhemmissa taloissa.

Bitumihuopa ulkoverhouksen takana on samoin rakennusvirheeksi tulkittava, koska rakenteeseen syntyy ulkopuolelle tiivis pinta, joka on talvella kylmä, ja sisäpuolelta karkaava vesihöyry pääsee tiivistymään bitumihuovan sisäpintaan aiheuttaen vinolaudoituksen homevaurioitumisen. Yllättävää kyllä, vielä nykyäänkin osa näistä rakenteista on täysin terveitä. Näiden seinien säilymisen selittää pitkälti se, että vesihöyryn tuotto sisällä on ollut vähäistä, kun sauna ja pesutilat rakennettiin yleensä eri rakennukseen. Niinpä uuden saunan teko sisälle saattaakin aiheuttaa ulkoseinärakenteiden vaurioitumisen. Sisäpuolinen vesihöyryn tuotto kasvaa, ja jos samaan aikaan ei huolehdita riittävästä ilmanvaihdosta, voi seinärakenteessa ilmetä tiivistymisongelmia.

Vesikaton alustan tuuletus unohdettiin, räystäät lyötiin umpeen, ja päätykolmiosta puuttuvat usein poistoventiilit. Vesikaton alustan vähintään 20 millimetrin tuuletusrako oli kyllä ohjeistettu sen ajan RT-korteissa, mutta usein ullakon lisärakentamisessa eristeet on laitettu suoraan peltikatetta vasten ilman tuuletusrakoa. Vesikatteen alla voi olla myös tuulettumaton ilmarako, jossa ilma seisoo, eikä siitä ole juurikaan hyötyä.

Liian matalissa ryömintätiloissa tuuletus on riittämätön, jolloin kosteusvaurion syntyminen on todennäköisempää. Niissä on myös liian vähän tuuletusaukkoja. Nykymääräysten mukaan rossipohjassa pitää olla tuuletusaukkoja neljä promillea alapohjan pinta-alasta. Suurin ongelma on se, että tuuletusaukot ovat keskellä rakennuksen sivuja, ja siten nurkkiin jää helposti tuulettumaton alue. Homevauriot löytyvätkin yleensä nurkista.

Ryömintätilan korkeuden pitää nykymääräysten mukaan olla vähintään 80 cm.

Maata vasten rakennettu betonilaatta on kastunut tai kastumassa. Jos sen päällä on puruja ja lautalattia, ovat purut homehtuneet. Lisäksi kellarin seinissä voi olla niin sanottu rivinteeraus, joka on tehty betoniseinän sisäpuolelle kylkitiilimuurauksena. Betonin ja muurauksen välissä on parin sentin ilmarako, jonka nurkissa on pölyä, kosteutta ja hometta. Tämä piilossa oleva ongelma on vaikea löytää, jos sitä ei osaa epäillä.

Ei useinkaan tehty, vaan rakennusta ympäröivät maamassat olivat alun perin hieman karkeampaa materiaalia. Näin yritettiin kuivattaa rossipohjaa, mutta ajan kanssa maamassat ovat liettyneet, eivätkä enää läpäise vettä. Alapohja on jäänyt tavallaan kosteuspussiin. Usein vielä maanpintoja on nostettu talon ympärillä, minkä jälkeen tuuletusaukot ovat jääneet liian lähelle maanpintaa ja pystyvät hörppäämään vettä. Se on alapohjan menoa. Jos salaojat on taloa rakennettaessa tehty, ne ovat tukkiutuneet.

Jos katto on alun perin tehty oikein, on tuuletusrako yleensä tukittu 1970-luvun lopulla. Silloin puhallusvillamiehet kiertelivät ovelta ovelle mainostamassa, miten halpa tapa säästää energiaa yläpohjan eristäminen on. Tämä ammattikunta on saanut paljon pahaa aikaiseksi.

Toinen tapa tukkia tuuletus oli, samoin kuin 1940-luvun taloissa, tunkea yläkerran seinien eriste vesikatteeseen kiinni ilman tuuletusrakoa.

Vesikaton alustan tuuletus on ehkä helpointa toteuttaa jälkeenpäin asentamalla rautakaupoissa myytävät pyöreät 70 mm:n venttiilit rasiaporalla tehtyihin reikiin kattotuolien väleihin. Tuuletusilma ei kuitenkaan saa puhaltaa suoraan eristekerrokseen, sillä se huuhtelee lämmön eristeestä. Jos tuuletusrako tulee lähelle eristepintaa, pitää väliin asentaa esimerkiksi huokoisesta kuitulevystä tehty tuulenohjain.

Puruseiniä on lisäeristetty sisäpuolelta 10 sentin kerroksella villaa ja ilman höyrynsulkua. Kun ryhdytään lisäeristämään, pitää muistaa, että rakenteen sisällä on kohtuullisen tiivis tervapaperipinta, ja miettiä voiko kosteus tiivistyä siihen. Jos sisäpuolelle lisätään paksulti lisäeristettä, on ulkopuolisen tervapaperin sisäpinta talvella reilusti pakkasen puolella ainakin nurkissa, jolloin vesihöyry kasaantuu siihen ja saattaa tiivistyä vedeksi asti. Osittain se pääsee purueristeeseen.

On todennäköistä, että purueristeissä on jo vaurioita, jolloin ne on syytä ottaa pois. Toki vaurioitumattomiakin taloja vielä on.

Tehdäänpä lisäeristyksiä sisä- tai ulkopuolelta, on laskettava hyvin tarkasti tervapapereiden vaikutus rakenteeseen. Suositeltavinta on ottaa ne rakenteesta pois. Jos ulkopuolelta lämmöneristetään, lämmöneristettä pitää laittaa 15 senttimetrin verran, jolloin ulompikin tervapaperi jää lämpimälle puolelle. Ennen eristämistä pitää siis laskea, missä kohtaa rakenteessa on nollapiste talviaikaan.

Bitumihuopa taas on hyvin tiivis kerros, ja se pitää ehdottomasti purkaa rakenteesta pois. Siitä ei vesihöyry pääse läpi. Jos tällaista rakennetta lisälämmöneristetään sisäpuolelta, jää bitumihuopa pitkiksi ajoiksi kylmään tilaan, jolloin ulkopuolen vinolauta ja purueriste eivät pääse koskaan kuivumaan. Juuri tämän takia rakenteiden kunto ja tyyppi pitää aina tutkia, ennen kuin ryhdytään lisäeristämään.

Ulkopuolelta rapattuja seiniä ei ehkä kannattaisi lisäeristää lainkaan. Tai vähintäänkin pitää pyytää rakennusfysiikan asiantuntija laskemaan, mitä eristämisestä seuraa.

Pitää muistaa, että rossipohjan toiminta on perustunut siihen, että alapohjaan vuotaa asuinhuoneista lämpöä, jolloin tilan suhteellinen kosteus laskee, eivätkä rakenteet homehdu. Moni vanha talo pysyy myös pystyssä sen takia, että rossipohjassa on plusasteita koko talven. Vaurio voidaan siis aiheuttaa kaksinkertaistamalla lattioiden lämmöneristyskyky.

Puruja ei siis pidä vaihtaa puhallusvillaan, ellei samalla tehdä salaojitusta, sadevesijärjestelmää, lämmöneristetä maapohjaa, laiteta sokkelin ulkopuolelle routaeristeitä ja vedeneristeitä maan pintaan asti. Muuten voi käydä niin, että ryömintätila jäätyy, sokkelin alustila routii ja perusmuuri katkeaa. Tämä koskee tietysti vain routiville maapohjille perustettuja taloja, ei soraharjujen rakennuksia.

Kellarin seiniin on usein laitettu vedeneristeeksi kreosiittiä sisältävää kivihiilitervaa. Putkien ja lämpöjohtojen lämpöeristeet sisältävät asbestia. Sen tunnistaa ympärillä olevasta valkoisesta harsomaisesta kankaasta. Jos siihen tulee kolhuja, pitää ne maalata tai lakata umpeen heti. Näiden putkien purkamisen hoitaa asbestipurkufirma.

Kreosiitin havaitsee ratapölkkymäisestä hajusta. Jos sen haistaa, on syytä tilata kuntotutkija tarkastamaan tilanne. Kreosiitti sisältää PAH-yhdisteitä, jotka aiheuttavat syöpää. Remontissa kreosiitti joko suljetaan tiiviillä epoksi- tai betonikerroksella rakenteeseen tai raavitaan sieltä pois. Nämäkin ovat asbestipurkumiesten töitä. Samoin vanhan Vartti-katteen ja ulkoseinien valkoisten sementtikuitulevyjen purkamiset.

Myöhempinä vuosikymmeninä aika monet muuttivat talonsa sähkölämmitteiseksi, ja tulisijan hormi ei enää lämmennytkään, jolloin ilmanvaihto lakkasi näissä taloissa kokonaan. Nykyisin ilmanvaihto 50-luvun taloissa on todella huono, kun niitä on lisälämmöneristetty sekä ikkunoita uusittu ja puitteita tiivistetty polyuretaanivaahdolla. Korvausilmaa ei tule sisälle enää mistään. Taloihin pitää ehdottomasti asennuttaa korvausilmaventiilit.

Asiantuntija: tekniikan tohtori Juhani Pirinen, Rakennusterveys ja sisäilmasto -toimialan johtaja, Finnish Consulting Group Oy

Lisätietoja: Hometalkoot.fi