Aloitin 46-vuotiaana uuden harrastuksen, jossa olin surkea, ja se oli ehdottomasti paras hyvinvointitekoni

Joka maanantai kuuden aikaan haukottelen matkalla tanssitunnille. Viikko on alkanut rytinällä. Mielessä mylläävät tulevien päivien työtehtävät, arkiruokalista ja perheen aikataulut.

Puolitoista tuntia myöhemmin olen hiuksia myöten hiessä ja mieli kevyenä. Onneksi lähdin!

Aloitin 46-vuotiaana uuden harrastuksen, josta en tiennyt mitään. Se oli ehdottomasti paras päätös jonka olen itseäni varten tehnyt. Harrastus on tuonut arkeeni valtavasti iloa, varman keinon nollata pääkoppaa ja kyvyn olla välittämättä siitä, etten osaa.

Ilmoittauduin tanssitunnille tasan kaksi vuotta sitten pohdittuani asiaa pitkään. Oli tammikuu, uusi vuosi oli täynnä mahdollisuuksia ja kuten vuoden alussa usein, minusta tuntui siltä, että minäkin.

Kun aiemmin olin käynyt katsomassa lasteni tanssinäytöksiä, olin nähnyt, miten lavalle nousivat myös seitsen- ja kahdeksankymppiset. Heistä hehkui tekemisen ilo, keskittyminen ja onni. Noin minäkin haluaisin tuntea!

Kynnys tuntui kuitenkin korkealta. Ainoat kokemukseni lajista olivat peräisin viime vuosituhannelta, jolloin kävin vähän aikaa jazztanssitunneilla, kuten moni muukin teini 1990-luvulla. Älä vain tee liikkeitä vaan tanssi, opettaja ohjeisti. Minulla ei ollut aavistustakaan, miten, ja tunsin olevani vääränlainen ja osaamaton.

Nyt on toisin. Kahdessa vuodessa olen oppinut, että ikä tuo suojaa häpeältä – ja hyppy häpeäkynnyksen yli voi olla tärkein hyvinvointiteko. Tekemisestä voi nauttia ja iloita, vaikka siinä ei olisi ollenkaan etevä. Musiikki ja liike tuntuvat hyviltä joka kerta. Kehittyäkin voi.

Viime vuoden joulunäytöksessä jännitimme lavan takana kaikki, kolmivuotiaista kasikymppisiin. Sinähän olet vielä ihan teini, Marjatta sanoi minulle, ja meitä nauratti. Hän itse aloitti tanssin 67-vuotiaana.