”Kolmen pienen lapsen kanssa pukeutumisen on oltava nopeaa. Kaikki vaatteeni mahtuvat yhdelle hyllylle. Mekkoja on viisi, joista yksi on juhlamekko. Lisäksi on toppeja, yksi neuletakki, pari paitaa ja farkut kylmimpiä kelejä varten. Kun käytän niitä, naapurit kyselevät, miten näytän niin erilaiselta. Kenkiä on kuudet: kahdet talvikengät, kahdet kesäkengät, siistit nahkakengät ja kumisaappaat.

En tarvitse urheiluvaatteita, koska en tässä elämäntilanteessa ehdi urheilla. Leikkipuistossa käyn samassa mekossa kuin muuallakin. Ainoastaan kukkasipuleita istuttaessa ajattelin, että ehkä tähän hommaan voisi olla jokin muukin vaate – mutta en hanki pieruverkkareita, jos tarvitsen niitä kerran vuodessa. Töissä käytän työvaatteita.

Kun nuorin lapseni oli syntynyt viime syksynä, minun oli pakko uudistaa vaatevarastoni. Kuusi vuotta olin ollut melkein koko ajan raskaana tai imettänyt. Olin pärjännyt vaihdellen kahta mekkoa. Ne olivat hajoamispisteessä. Toisen mekon päällikankaan olin korjannut pikaliimalla, kun siitä oli mennyt poikani jalka läpi.

Tutustuin kapselivaatekaapin ideaan. Se tarkoittaa suppeahkoa vaatevarastoa, jonka kaikki osat sopivat toisiinsa. Se auttoi muodostamaan nykyisen vaatevarastoni. Aluksi etsin tyyliäni. En tykkää housuista ja näytän zombilta mustassa, joten päätin suosia a-linjaisia mekkoja, kietaisuyläosaa ja helposti löytyviä, minulle sopivia värejä, kuten tummansinistä.

Haaveeni on, että vaatekaapissani mikään ei kuluisi ja voisin käyttää samoja vaatteita 20 vuotta, eivätkä ne näyttäisi jälkikäteen noloilta. Yritän siis ostaa vaatteita, jotka eivät vanhene.

Tylsä tyyli kiehtoo minua, koska en tykkää ajatuksesta, että ilmaisemme itseämme vaatteilla. Minulla ei ole mitään niin ihmeellistä sanottavaa. Käytän vaatteita, koska en voi olla alastikaan.

Ostan lähes kaiken käytettynä, myös lapsille. Kyse on maailmantuskan lievittämisestä. Asumme isossa kodissa, lapsia on monta, syömme lihaa ja meillä on auto, mutta huolehdin silti planeettamme tilasta. Kirppikseltä ostaminen keventää omaatuntoani vähän ja vapauttaa tuskailemasta vaatteen alkuperää.

Olen kuitenkin myös hinnasta tarkka, vaikka perheeni on keskituloinen. Tingin aina. En halua maksaa paljon, koska tiedän, miten halvalla löytöjä voi tehdä. Käyn kirppiksillä paljon, kesällä joka viikonloppu, ja olen valmis odottamaan.

Kolme euroa on sellainen summa, jonka voin mukisematta maksaa vaatteesta tai kengistä. Vitonen vähän kirpaisee, ja viidentoista euron mekon jätin juuri ostamatta, vaikka se oli täydellinen. Joku muu saa ilahtua siitä.

Sukkahousut ja alusvaatteet ostan uusina. Olen oppinut, että niiden kohdalla ei kannata säästää. Jos ne istuvat, kaikki muukin näyttää paljon paremmalta. Vuodessa käytän vaatteisiini ja kenkiini kuitenkin alle sata euroa.

En pyri mihinkään tiettyyn vaatemäärään tai -budjettiin mutta ostan suunnitelmallisesti. Seuraan kauppojen mallistoja ja kerään talteen kuvat vaatteista, joiden tyylisiä kaappini kaipaa. Ostan vain, jos vaate täyttää kaikki kriteerini.

Kaikki konmarittavat, ja vaatekierron nopeus näkyy kirppiksillä: monta kertaa olen löytänyt sieltä täsmälleen tarvitsemani vaatteen puolen vuoden sisällä sen kauppaan tulosta. Se on mahtava tunne! En tosin osta, jos vaatteessa on laput paikallaan, koska silloin en voi päätellä sen kestävyydestä mitään. Jos jotakin vaatetta ei tule kiertoon lainkaan, se on todennäköisesti alun perinkin ollut huonolaatuinen.

Himoa heräteostoksiin ei tule, koska olen hionut tämän taktiikan huippuunsa ja huomannut, että se toimii: pystyn pukeutumaan nopeasti ja edullisesti ja näytän vielä ihmiseltä.”