Kotivinkki

Kiti Kokkonen ja Olli Tikka: "Olemme kehittyneet riitelijöinä"

Kiti Kokkonen ja Olli Tikka: "Olemme kehittyneet riitelijöinä"

Näyttelijä Kiti Kokkoselle ja Olli ”Herra Hevisaurus” Tikalle koti on kaikki. Siellä eletään uusperhearkea, tehdään töitä, rakastetaan, riidellään ja ollaan vapaita.
Teksti Henna-Kaisa Ranta
Kuvat Milka Alanen
Mainos

Syysyö on jo pimeä. Kello käy kohti yhtä. Olli on palaamassa kotiin keikalta. Puutalon kuistilta pilkottaa pieni valo. Muuta ei näy, mutta pimeästä kuuluu innostunut ”Wuhuu!”. Kiti on odottanut Ollin paluuta.

Herttainen, kiltti, äärimmäisen oikeudenmukainen. Ja sitten: satuolento, unelma, sirkuttava lintu. Hevisaurus-lastenmusiikkiyhtyeen laulaja Olavi ”Olli” Tikka, 49, kuvailee puolisoaan, näyttelijä Kiti Kokkosta, 41, ja katsoo puhuessaan tätä silmiin. He vaikuttavat vastarakastuneilta, vaikka takana on viisi yhteistä vuotta. Toisaalta yhdessä vietetty aika näkyy siinä, miten he jatkavat saumattomasti toistensa juttuja, vitsailevat ja räjähtävät tuon tuosta nauruun.

– Seurustelumme alkuaikoina, ensihuumassa, pungin puoliväkisin mukaan Hevisauruksen keikoille. Olin pukuhuoltajana ja erilaisina hahmoina lavalla. Innokas tyttöystävä. Sitten Olli sanoi hienotunteisesti, ettei ehkä ole maailman järkevintä, että olemme ihan koko ajan yhdessä. Se oli ihan totta, Kiti muistelee.

Tämä syksy on pariskunnan kolmas Espoon-talossa. Vanhojen puukalusteiden, suloisten posliiniesineiden, lyhtynauhojen, suurten viherkasvien ja Kitin kutomien räsymattojen värittämä koti on molemmille elämän keskipiste.

– Se on jännä juttu, mutta koti merkitsee minulle kaikkein eniten vapautta. Täällä voin olla täysin oma itseni, kertoo Kiti.

– Olen täsmälleen samaa mieltä, sanoo Olli.

Vapaus ei tässä tapauksessa merkitse vapaata töistä. Muusikon ja näyttelijä-käsikirjoittaja-kirjailijan työt kulkevat mukana kotiin. Se ei haittaa kumpaakaan. Talossa soi kitara, ja siellä treenataan vuorosanoja. Työt ovat osittain yhteisiä. Syyskuussa Olli ja Kiti käsikirjoittivat Hevisauruksen konserttisalikiertueen. Sitä ennen he ovat kirjoittaneet jo neljä musikaalia ja kirjan Hevisaurus ja Sapelihammaslääkäri.

Yksi asia rytmittää arkea eniten. Ollin tytär, Sofia, 8, asuu heidän kanssaan aina puolet kuusta, minkä jälkeen hän on taas kaksi viikkoa äidillään. Kun Sofia on Ollin ja Kitin luona, elämä on erilaista.

– Tytär tuo arjen tuntua. Siihen liittyy se suunnittelupuoli, kouluun vieminen ja hakeminen. Hänellä pitää olla turvallinen rytmi. Ei voi valvoa kolmeen asti, koska pitää nousta aamulla puoli seitsemän ja olla messissä. Kun Sofia lähtee pois, meillä on kaksi viikkoa taas ihan sekavaa lomaa, Olli nauraa.

– Kun Sofia ei ole täällä, yritän tunkea viikoille mahdollisimman paljon töitä, jotta voin sitten olla hänen kanssaan, sanoo Kiti.

Kun Sofia oli pieni, hän oli Ollin ja Kitin luona joka toinen viikonloppu, sitten viikon kerrallaan.

– Viikko-viikko-rytmissä tuntui, että hän ehti tuskin asettua, kun oli jo aika lähteä, kertoo Kiti.

– Itse hän on ehdottanut, että olisi vuoden meillä ja vuoden äidillään, Olli sanoo.

Kitin ja Ollin perheessä ei puhuta äiti­puolesta. Vaikkei Kiti ole Sofian äiti, hän on tytön vanhempi. Välit Sofian äidin kanssa ovat lämpimät. Uusperheessä eläminen on Kitille tuttua myös omasta lapsuudesta. Kitin isä, jo edesmennyt ohjaaja Ere Kokkonen, ja äiti, näyttelijä Titta Jokinen, erosivat, kun Kiti oli kolme. Kitillä oli neljä vanhempaa ja kaksi sisarusta, eikä kukaan heistä tuntunut puolikkaalta.

Tänä syksynä Komediateatteri Arenassa on jatkunut Kitin käsikirjoittama näytelmä Uusioperh(s)e, jossa hän myös näyttelee yhdessä äitinsä kanssa. Olli on ylpeä näytelmästä ja Kitistä.

– Olin kuullut kotona vuorosanoja, mutta ensi-illassa olin suu auki, että näytelmä oli niin järkyttävän hyvä. Tunneskaala oli yhtä itkemistä ja nauramista. Kun esitys loppui, huusin perkele ja pomppasin pystyyn taputtamaan!

Kitiä ja Ollia yhdistää se, ettei kummankaan tie haaveammattiin kulkenut koulun vaan tekemisen kautta. Ennen Hevisaurusta Olli oli tehnyt seitsemän vuotta kesät kivitöitä ja pudottanut talvet lunta Helsingin katoilta. Musiikkia hän teki ja esitti vapaa-ajallaan The Milestones -yhtyeessä. Hevisaurukseen hän päätyi epävirallisen koelaulun kautta vuonna 2009.

– Minulla ei ollut hajuakaan, mistä on kysymys. Pasi Heikkilä (tuottaja) antoi mikrofonin ja sanoi, että kyseessä on lastenbändi ja esiintyjät ovat dinosauruksia: anna mennä! Sitten se nauroi kippurassa koko esityksen ajan, Olli muistelee.

Olli mietti viikon, lähteekö mukaan hommaan. Hän ei tiennyt yhtään, miten lapsille pitäisi esiintyä.

– Eikä se homma todellakaan lähtenyt aluksi mihinkään nousukiitoon. Ensimmäiset keikat olivat todella ankeita. Lapsia oli kourallinen, me vedettiin rooliasuissa ja 15-vuotiaat vääntelivät naamaa ja vittuilivat lavan edessä koko keikan ajan.

Hirmuliskojen suosio lähti Ollin mukaan kasvuun vasta Komediateatteri Arenan kanssa tehdystä musikaalista. Sitä tehdessään Olli tapasi ensimmäistä kertaa myös Kitin.

Nyt Ollin työtilan seinää koristaa useampi kultalevy. Tässä kuussa julkaistu albumi Soittakaa Juranoid! on bändin seitsemäs. Hevisaurus-elokuvan ensi-ilta on marraskuussa.

– Hevisaurus on paras työpaikka, jossa olen ikinä ollut.

Olli on löytänyt myös oikean tavan esiintyä lapsille. 

– Jossain vaiheessa syttyi lamppu, että mitkä jutut putoavat, ja oma rooli tuli selväksi. On ollut hienoa huomata, että lasten huumorintaju on aivan älyttömän terävä.

Jos Ollin tie muusikoksi ei kulkenut konservatorion kautta, ei Kitikään päätynyt näyttelijäksi perinteistä reittiä. Hän ei yrityksistään huolimatta päässyt Teatterikorkeakouluun. Ylioppilasteatterin kautta Kiti alkoi kuitenkin näytellä isänsä perustamassa Komediateatteri Arenassa. Aluksi hänen piti vakuuttaa itsensä ja muut siitä, että paikka teatterissa perustui hänen kykyihinsä näyttämöllä, eikä siihen, että hän on pomon tytär.

Nyt Kiti on teatterin taiteellinen johtaja.

– Jossain vaiheessa minulla oli hirveä paine siitä, että olen jatkamassa isäni työtä. Nyt olen päässyt siihen vaiheeseen, että ajattelen, millaista teatteria itse haluan tehdä.

Kiti aikoo tehdä näytelmiä, joissa otetaan kantaa yhteiskunnallisiin asioihin viihteen ja komiikan keinoin. Hän ei tahdo saarnata.

– Uusioperh(s)e oli ensimmäinen työ, jossa pääsin vaikuttamaan minulle tärkeään asiaan. Ja olen saanut palautetta, että näytelmä on auttanut monia.

Kokemuksen kannustamana Kiti haaveilee tekevänsä teoksia, jotka ovat viihteellisiä mutta antavat lohtua.

Olli aikoo musiikin tekemisen lisäksi kirjoittaa kirjan lapsuutensa kokemuksista. Perhe asui eräänlaisessa hökkelikylässä purku-uhan alla olleessa talossa, joka valui kallionrinnettä alas pikkuhiljaa. Kotona ei ollut juoksevaa vettä eikä vessaa.

– Faija läträsi viinan kanssa ja oli väkivaltainen. Mutsi taisteli meidän tien pois sieltä. Siitä alkoi niin sanottu normaali elämä, Olli kertoo.

Tarina on Ollille tärkeä. Se on ollut mielessä pitkään ja hän on puhunut kirjasta jo kustantajan kanssa.

– Kirja tulee mahdollisimman väärinä aikoina mieleen, ja tulee paine, että se pitäisi saada tehtyä, Olli tuskailee.

– Ihmisillä on taipumus olla liian armottomia itselleen, ajatella, että he ovat saamattomia tai laiskoja. Minä taas ajattelen, että aika ei vain ole oikea. Kyse ei ole siitä, ettei saa mitään aikaiseksi, vaan voi olla, että idea vielä kypsyy ja kehittyy, pohtii Kiti.

Vaikka kumpikin viihtyy parhaiten kotona, se ei tarkoita, että Kiti ja Olli tekisivät kaiken yhdessä. Olli kuntoilee kurinalaisesti joka päivä. Kiti ei.

– Minulla on vähän sellainen syntymäpäivät joka päivä -elämäntyyli. En urheile, syön mitä sattuu ja juon paljon kokista. Enkä nyt kerro tätä ylpeänä.

– Mutta se on tosi ihailtavaa! Nautit elämästä ja paskat nakkaat mistään, että pitäisi olla tietyllä tavalla, Olli sanoo.

Urheilun sijaan Kiti harrastaa käsitöitä ja puuharhahommia. Ja viihtyy erinomaisesti yksin.

– Olen todella, todella erakko. En käy juurikaan ulkona. Rakastan sitä, että voin olla kotona kolme päivää yksin kissan kanssa, virkata ja kulkea t-paidassa ja villa­sukissa.

Kun Olli ja Kiti riitelevät, kiukku leimahtaa kovaa mutta laantuu nopeasti. Riidat syntyvät arjen pienistä ärsytyksenaiheista.  

– Välillä riitelemme aika rajustikin. Ei sillä tavalla voi elää, että olisi jatkuvaa pullantuoksua, hirveä ajatus! puuskahtaa Olli.

– Me olemme molemmat vähän yliherkkiä, ja minä heittäydyn usein marttyyriksi. Mutta olemme kehittyneet riitelijöinä. Sopiminen tapahtuu nopeammin, kertoo Kiti.

Riidat isoista asioista riideltiin jo suhteen alkuaikoina.

– Molemmat tulivat pitkästä suhteesta suoraan tähän. Olimme kumpikin hajalla. Kuroimme yhdessä itsemme kasaan ja sitten elämämme yhteen. Ja se onkin sitten sellainen tilkkutäkki, että siitä ei värejä puutu, kiteyttää Olli.

Kitin mielestä yksi tärkeimmistä asioista heidän suhteessaan on se, että he keskustelevat niin paljon.

– Ja Ollissa on parasta se, että hän ihan oikeasti kuuntelee ja huomioi pieniä asioita arjessa. Lähes päivittäin hämmästyn, että Olli tietää, mistä pidän ja mistä en. Esimerkiksi  kattaa minulle juuri oikeanlaisen haarukan.

Jo parin ensikohtaamisessa oli aivan erityistä taikaa.

Se oli vähän liian pitkä halaus. Niin pitkä, että musikaalin yleisössä ollut Ollin sisko sanoi, että se tuntui vain kestävän ja kestävän. Herra Hevisaurus rutisti syliinsä Purppura Louhikäärmeen eikä tahtonut päästää irti.

Myöhemmin, ilman poronnahkaisia dinosaurusasuja, Olli katsoi Kitiä silmiin.

– Olin vähän humalassa. Mutta sen humalan läpikin tuli sellainen olo, että olen tullut kotiin.

Julkaistu: 25.11.2015
Katso myös nämä