Oman muistokirjani ensimmäiset värssyt on päivätty jouluna 1963. Värssykirjat kuuluivat tuohon aikaan yksistään tyttöjen elinpiiriin. Ei tullut mieleenkään pyytää värssyä keneltäkään pojalta. Veljillenikään en värssykirjaa tarjonnut. Ehkä heidän kiiltokuvakokoelmansa tai lähinnä sen puute epäilyttivät.
Varhaisimmat muistokirjat ovat peräisin Keski-Euroopasta aatelissukujen piiristä 1500-luvun lopulta. Niihin kirjoitettiin tervehdyksiä tavatessa. Kuvituksena saattoi olla piirretty vaakuna. Suomalaiskoululaisten keskuuteen perinne levisi 1800-luvulla. Jo tuolloin värssyjä koristeltiin kiiltokuvin.
Pojatkaan eivät jääneet osattomiksi muistokirjoista, sillä 1930-luvulla varusmiehet saivat Suomen puolustusvoimilta Sotilasmuistokirjan, joihin he saattoivat kerätä kirjoituksia ja piirroksia armeijakavereilta. Sotavuosien muistokirjoissa korostuvat isänmaalliset ja uskonnolliset aatteet.
Muistokirjat ovat tuttuja varsinkin 1930-60-luvuilla syntyneille tytöille. Tyttökavereiden lisäksi värssyjä kirjoittivat perhe ja opettajat. Värssyvarasto oli jokaisella päässä. Opettaja saattoi siteerata Kalevalaa ja mummo Raamattua tai virsikirjaa, mutta lasten kesken kierrätettiin samoja tuttuja riimejä, joissa vakuuteltiin ystävyyttä tai toivotettiin onnea. Loppusoinnut ja kaunis käsiala olivat arvossaan.
”Kolme sanaa sinulle: ole ystävä minulle.” ”Kun kirppu puree sinua, muista aina minua.” Nämä värssyt toistuvat liki jokaisessa entisen nuoren muistokirjassa.
Kiiltokuva oli edelleen tärkeä. Se saattoi olla kirjassa jo valmiina, mutta usein värssyn kirjoittaja valitsi sen omasta kokoelmastaan. Kiiltokuvien aiheet olivat kukkia, lapsia, enkeleitä ja eläimiä.
Jos onnistut löytämään muistokirjan kirpparilta tai kätköistäsi, vaali sitä aarteena. 1970-luvulle tultaessa värssykirjat väistyivät ja tilalle tulivat ystäväkirjat, jotka täytettiin annettujen ohjeiden mukaan. Nykyään sosiaalinen media on syrjäyttänyt käsin kirjoitetut runonsäikeet. Nykytytöt ja -pojat viestittelevät verkossa.
