Kirsi kärsi kivuista vuosia onnettomuuden jälkeen, kunnes apu löytyi yllättäen: ”Tanssi oli kuin ihmelääke ja lähtölaukaus muutokselle”

Kehtaisinko? Uskaltaisinko? Kykenisinkö edes? Kysymykset risteilivät helsinkiläisen Kirsi Voutilaisen mielessä.

Kilisevä tanssivyö, matkamuisto lomareissulta Egyptistä, oli kutkuttanut kaapin pohjalla jo pitkään. Se houkutteli häntä hakeutumaan itämaisen tanssin kurssille.

Oli vuosi 2005, ja onnettomuudessa vuosia aiemmin vammautunut Kirsi liikkui kävelykepin varassa. Ihaillen hän oli käynyt katsomassa itämaista tanssia harrastaneen ystävänsä esityksiä.

Kaipuu liikunnan äärelle oli kivuista huolimatta huutava. Ennen vammautumistaan Kirsi oli rakastanut juoksulenkkejä, balettitunteja, vakiotansseja.

”Mietin pitkään, voisinko mennä edes yrittämään, vaikka olen vammainen”, Kirsi, 60, muistelee.

Lopulta Kirsi rohkaistui löydettyään helsinkiläisen fysioterapeutin, joka piti kerran viikossa itämaisen tanssin kursseja. Hän ilmoittautui mukaan.

Jo aiemmin isoista leikkauksista toipuessaan hän oli harjoitellut ilman tukea seisomista musiikin tahdissa. Varovasti hän huojui musiikin tahdissa paikallaan. Hiljalleen se onnistui, aina vähän pidempään kuin edellisellä kerralla.

”Tanssi alkoi kuntouttaa minua jo silloin, kun tilanteeni oli pahimmillaan ja liikuin kahden kepin varassa.”

Silti ensimmäinen kerta jännitti. Kirsi laski keppinsä nojaamaan salin seinää vasten ja päätti yrittää.

Koreografiat olivat yksinkertaisia, askelkuviot helppoja. Aaltoilevat yläkropan liikkeet tuntuivat vapauttavilta. Ensimmäistä kertaa vuosiin Kirsistä tuntui, että hän saattoi luottaa kehoonsa ja antaa sen soljua luonnollisesti sävelien tahdissa.

”Olin kaikkein vammaisin koko ryhmässä, mutta porukassa oli kaikenikäisiä ja eri kokoisia ihmisiä. Yhdessä antauduimme musiikin vietäviksi.”

Tunnin jälkeen Kirsi oli hämillään ja innostunut – hän pystyi ja pärjäsi. Hetken ajaksi hän oli voinut työntää kehoaan jäytävät kovat kivut taka-alalle.

Tanssitunneista ja ryhmän vuosittaisista esiintymisistä tuli Kirsin elämän kiintopisteitä. Ne olivat hetkiä, jolloin hän pystyi nakkaamaan kävelykeppinsä sivuun ja unohtamaan hetkeksi kaiken sen, mikä oli vienyt hänen elämänilonsa miltei 20 vuoden ajaksi.

Taivaalta satoi solkenaan räntää. Oli itsenäisyyspäivä, sunnuntai 6. joulukuuta vuonna 1987. Kirsi ja hänen silloinen poikaystävänsä olivat olleet viettämässä viikonloppua Kuopiossa.

Tuohon aikaan 22-vuotias Kirsi opiskeli Vaasassa hotelli- ja ravintolaopistossa, ja seuraavana aamuna hänellä oli kirjanpidon tentti. Keli oli karmea, mutta nuoret lähtivät Morris Minillään kohti Vaasaa.

Kirsin poikaystävä ajoi varovasti, mutta tie oli liukas. Rautalammin kohdalla auto lähti heittelehtimään ja ajautui poikittain vastaantulevien kaistalle. Vastaan tuli maitolastia kuljettanut rekka, joka törmäsi auton oikeaan takakulmaan.

Kirsi ei muista tapahtumasta mitään. Jälkikäteen hänelle kerrottiin, että ambulanssia jouduttiin odottamaan 45 minuuttia, mutta paikalle oli sattunut lääkäripariskunta, joka antoi ensiapua. Autoa kuljettanut poikaystävä selvisi lievemmillä vammoilla, mutta Kirsi oli tajuton.

Sairaalassa selvisi, että hänen maksansa oli repeytynyt ja sisäinen verenvuoto oli laaja. Kirsin reisiluu oli työntynyt hänen lonkkansa läpi. Oikean jalan jalkapöydän luut ja oikea ranne olivat murtuneet. Hengenlähtö oli kiinni parista minuutista, eräs lääkäri arveli.

Epäonnistuneen jalkaoperaation seurauksena Kirsin oikeaan jalkaan tuli hermovaurio, josta kehittyi kipuoireyhtymä nimeltä CRPS. Se aiheuttaa kovien särkyjen lisäksi voimakkaita kramppeja.

Kahden ja puolen kuukauden jälkeen Kirsi kotiutui sairaalasta. Kevään kuluessa hän jatkoi opintojaan makuuasennossa ja palasi syksyllä kouluun. Hän ontui oikeaa jalkaansa ja kärsi kivuista, mutta yritti jatkaa elämäänsä.

Kun onnettomuudesta oli kulunut kaksi vuotta, Kirsi muutti Helsinkiin ja kouluttautui lähtöselvitysvirkailijaksi Finnairille.

”Silloin ajattelin, että toipuminen ottaa aikansa, mutta elämä palautuu tästä uomiinsa.”

Parin hyvän vuoden jälkeen kovat kivut valtasivat Kirsin kehon uudelleen. Tutkimuksissa selvisi, että hänen oikean polvensa ristisiteet olivat poikki ja että hänellä oli osteoporoosi. Jalka leikattiin, ja siihen tehtiin luunsiirto. Pian sen jälkeen Kirsin lonkka meni sijoiltaan.

Kirsi eli miltei kuusi vuotta ajan kyynärsauvojen varassa.

”Ne olivat rankkoja vuosia. Tietysti fyysiset kivut olivat kovia, mutta myös henkinen hyvinvointini oli koetuksella. Olin nuori nainen, jolla piti olla elämä edessään.”

Kirsin elinpiiri kapeni. Hän seurasi sivusta, kun kaverit reissasivat, opiskelivat, loivat uraa ja alkoivat perustaa perheitä. Hän oli jatkuvasti sairauslomalla ja pääasiassa kotonaan. Siellä Kirsi opetteli meditoimaan ja luki selviytymistarinoita.

”Yritin ylläpitää toivoa paremmasta, mutta harmaus tuntui loputtomalta. Olisin halunnut nähdä maailmaa ja mennä elämässäni eteenpäin.”

Miltei kymmenen vuotta kestäneen sairausloman jälkeen Kirsille myönnettiin työkyvyttömyyseläke vuonna 2000. Hän oli tuolloin 35-vuotias. Nuorella iällä eläkkeelle jääminen hävetti häntä.

”Minusta tuntui, ettei ihmisellä ole yhteiskunnallista merkitystä, jos ei kykene olemaan tuottava. Että väliä on vain tittelillä, koulutuksella, omaisuudella ja ulkoisilla tekijöillä. Ajattelin pitkään, etten ole yhtä arvokas kuin muut, koska en kyennyt samaan kuin ikäiseni.”

Vasta jälkikäteen Kirsi on ymmärtänyt, ettei hän koskaan saanut ammattiapua traumaattisen onnettomuuden ja vammautumisensa käsittelemiseen. Hän ei puhunut kokemastaan edes läheistensä kanssa. Kirsi vaikeni, mutta oli katkera poikaystävälleen, joka pystyi jatkamaan elämäänsä kuten ennenkin.

”Trauma lakaistiin maton alle, ei siitä puhuttu. En edes ymmärtänyt kantavani sellaista mukanani”, Kirsi sanoo.

”Ylläni velloi uhan tuntu. Pelkäsin jatkuvasti, että pian tapahtuu jotain pahaa ja ajattelin, ettei mikään, mihin ryhdyn, onnistu. Olin varmasti hyvin masentunut ymmärtämättä sitä itse.

Trauma alkoi purkautua yllättäen syksyllä 2011. Silloin onnettomuudesta oli kulunut 24 vuotta.

Kyyneleet valuivat pitkin Kirsin poskia. Vapautunut itku tuntui lohduttavalta. Vuodet itämaisen tanssin parissa olivat tuoneet hänelle rohkeutta niin paljon, että syksyllä 2011 hän uskaltautui kokeilemaan Vital danza -nimistä tanssia viikonlopun mittaisella kurssilla.

Musiikkia ja kehon vapaata liikettä yhdistävä metodi tuntui avaavan jotain, mikä oli ollut suljettuna pitkään.

”Jo yksi viikonloppu antoi lähtölaukauksen muutokselle elämässäni. Tanssi oli kuin ihmelääke, joka käynnisti minussa sisäisen prosessin.”

Kahden vuoden ajan Kirsi osallistui työpajoihin ja seminaareihin. Aina kotiin tullessaan hän löysi itsensä uudenlaisten tunteiden ääreltä.

”Itkin valtavasti. En hysteerisesti, mutta se oli hyvää ja puhdistavaa itkua – ei enää ahdistavaa ja pelokasta, kuten aiemmin.”

Kirsi ryhtyi lukemaan traumoja käsittelevää kirjallisuutta ja ymmärsi kantaneensa sellaista sisällään. Hän huomasi, että padotut tunteet alkoivat päästä ulos tanssillisten liikkeiden kautta.

”Tanssiessani sain yhteyden sisäiseen rakkauteeni ja iloon. Ryhmän kanssa tanssiessa minusta tuntui, että minut nähtiin ja kohdattiin.”

Kirsi tunsi pitkästä aikaa itsensä iloiseksi ja valoisaksi.

”Vuosikymmenien epätoivon jälkeen koin uudestisyntyneeni.”

Vammautuminen ja kotona vietetyt vuodet olivat vaikuttaneet myös Kirsin itsetuntoon. Kolmestatoista leikkauksesta syntyneet arvet, ontuminen ja kehon toispuoleisuus saivat hänet tuntemaan itsensä rumaksi, kelvottomaksi.

”Nuorena sain usein kuulla olevani kaunis, ja minulla olikin upea kroppa. Se kaikki oli silmissäni mennyttä, koska kipu rumentaa ihmistä.”

”Tanssiessani tunsin itseni pitkästä aikaa sensuelliksi ja naiselliseksi – ja kauniiksi.”

Kun Kirsi löysi rakkauden ja hyväksynnän itseään kohtaan, se näkyi hehkuna ulospäin. Muut kysyivät, oliko hän tullut uskoon tai rakastunut.

Tanssiyhteisössään Kirsi tutustui uusiin ihmisiin ja solmi ystävyyksiä. Oma arkuus sai väistyä esiintymisissä, joihin Kirsi uskaltautui mukaan. Häpeä vammautunutta kehoa kohtaan alkoi kaikota.

”Kun kävelin ihmisten eteen lavalle keppini kanssa, kohtasin häpeäni. Uskalsin tulla esiin vammani kanssa, vaikka alkuun se tuntui pelottavalta.”

Nykyisin Kirsi vetää itse kehittämänsä Emotion dance -tanssimetodin työpajoja tilausryhmille. Monesti Kirsin oppilaat eivät ole tunneille tullessaan huomanneet hänen vammaansa. Kun tunnin päätyttyä Kirsi on napannut kävelykeppinsä salin nurkasta, on hän saanut osakseen ihmettelyjä. Nuo hetket aiheuttavat hänestä ristiriitaisia tunteita: toisaalta on ihanaa, että hänen vammaansa ei huomata – toisaalta se tuntuu surulliselta, koska ei ole totta.

Kirsi tietää, että erilaisille tunteille on annettava tilaa – erityisesti silloin, kun kipu valtaa kehon.

”Voin tuntea samanaikaisesti surua tai raivoa, mutta olla silti yhteydessä hyvään ja valoisaan sisälläni. Oleellista on, etten jää vellomaan kipuun tai pahaan oloon.”

Katkeroitumista Kirsi on yrittänyt välttää. Hän ei haluaisi pohtia, miksi onnettomuus ja vammautuminen tapahtuivat juuri hänelle.

”Edelleen minua harmittaa, etten voi käydä vaikkapa juoksulenkillä. Se on silti pakko hyväksyä. Olen kateellinen toisten terveydestä tai liikuntakyvystä, mutta yritän olla ajattelematta sitä liikaa.”

Tanssi vaikuttaa erityisesti Kirsin sisäiseen rauhaan. Aikaisemmin hän ajatteli olevansa sivustaseuraaja, joka katsoo, kun muut kukoistavat.

”Tanssi toi elämääni valon ja ymmärryksen siitä, ettei minun tarvitse jäädä vammaani, traumaani, pimeyteen ja masennukseen. Nykyään tiedän olevani yhtä arvokas kuin muutkin.”

Toisinaan tulee hetkiä, jolloin hänen on vaikea ymmärtää, että tämä kaikki on tapahtunut itselle. Kirsi ei vieläkään muista onnettomuudesta mitään.

Siksi omaa kohtaloa on välillä vaikea hyväksyä. Tanssin avulla hän kuitenkin löysi yhteyden vartaloonsa, joka tuntui vuosikausien ajan vieraalta.

”Tiedän, ettei minun tarvitse hävetä vammaani. Tanssin avulla opin taas arvostamaan itseäni.”