”Kirjojen takia olohuoneeseen ei mahdu televisiota” – 3 himolukijaa kertoo kirjahyllynsä tarinan
Kirjahylly on Tuulian, Minnan ja Milkan kodin tärkein esine. Enää teoksia pursuava huonekalu ei ole koulutuksen tai sivistyksen mittari, mutta rakkaudesta lukemiseen se kertoo edelleen.
Minna Nylander, 45, Helsinki: ”Kirjahyllymme on täysi kaaos, ja rakastan sitä”
Muutimme perheeni kanssa nykyiseen kotiimme kolme vuotta sitten, ja ensiksi oli vaikea keksiä, mihin kohtaan saamme sijoitettua hyllyn noin tuhannelle kirjallemme.
Halusin rakentaa itse näyttävän yhtenäisen hyllyn. Minä ja puolisoni kokosimme sen kiskoista, hyllynkannattimista ja liimapuulevyistä, ja koko komeus maalattiin indigonsiniseksi. Minusta siitä tuli törkeän hyvännäköinen!
Kirjahylly vie niin paljon tilaa, ettei olohuoneeseen mahdu televisiota. Videotykin olemme piilottaneet sohvan alle. Valkokangas nousee esiin kirjahyllyn alta, kun haluamme katsoa telkkaria.
Minä ja mieheni olemme olleet kaksikymmentä vuotta yhdessä, ja sinä aikana kirjoja on kertynyt runsaasti.
Hyllyssä on täydellisessä sekamelskassa aivan tuoretta kirjallisuutta ja molempien lapsuuden klassikoita. Hylly on täysi kaaos, ja rakastan sitä. Kirjoja on niin paljon, ettei kahden lapsen, kahden työn, harrastusten, kesämökin ja veneen perheessämme pystyisi ylläpitämään aakkosjärjestystä saati värikoodausta.
”Somessa näkee aika-ajoin, kuinka jonkun kodin kirjat on käännetty kirjahyllyssä väärinpäin, jotta lopputulos on nätin beige. Se on kyllä irvokas tapa säilyttää kirjoja.”
Lehdissä tai somessa näkee aika-ajoin, kuinka jonkun kodin kirjat on käännetty kirjahyllyssä väärinpäin, jotta lopputulos on nätin beige. Se on kyllä irvokas tapa säilyttää kirjoja minun mielestäni. Miten sieltä hyllystä meilläkään mitään löytäisi tuolla tavalla? Kyseessä ei voi olla kirjoja rakastavan henkilön keksintö.
Hyllystämme on kerran lähtenyt kirjoja: kun muutimme kolme vuotta sitten. Silloin hankkiuduimme eroon krouveimmista ylilyönneistä, kuten isoisoäidin 1960-luvun tietosanakirjasarjasta.
Kirjoja on paljon, koska lukeminen on iso osa elämäämme. Olen aina elänyt kodissa, jossa on kirjahylly. Kirjoista pystyy ihan eri tavalla keskustelemaan vieraiden kanssa, kun kirjat näkee ja niitä voi lainailla.
Fyysiset kirjat aktivoivat myös minua toisella tavalla kuin äänikirjat tai e-kirjat. Teen töitä läppärillä, ja puhelimella tulee taas vietettyä muuten paljon aikaa. Pystyn irrottautumaan muusta tekemisestä ja laitteilla roikkumisesta kirjan maailmaan kunnolla, kun otan käteeni fyysisen kirjan.
Jos yritän kuunnella äänikirjaa, huomaan tekeväni siinä sivussa aina kuitenkin jotakin muuta, ja keskittyminen itse kirjaan herpaantuu. Äänikirjojen tärkeistä kohdista ei myöskään pysty ottamaan kuvia, ja tykkään ottaa kuvia muistoksi olennaisista aukeamista.
Luen nykyromaaneja ja työhöni liittyvää tietokirjallisuutta. Lukeminen limittyy ja lomittuu arkeen ja tekemiseen. Iltaisin luen puolisen tuntia ennen nukkumaanmenoa. Viikonloppuisin otan siirtolapuutarhamökillemme mukaan aina pari eri kirjaa.
Kesällä veneilimme perheen kesken. Iltaisin, kun olimme päässeet satamaan ja lapsilla alkoi peliaika, otimme mieheni kanssa kirjat käteen. Luimme kirjojamme viinilasit edessämme auringonlaskua katsellen.
”Hyllyssäni on edelleen esimerkiksi Anni Swanin Iris rukka, jonka avulla opettelin lapsena lukemaan. Kirjassa on tekemiäni lyiiykynämerkintöjä.”
Paperikirjoihin kiinnittyy helposti paljon muistoja. Kun kirjan ottaa käteen, huomaa vaikka kannen haalistuneen auringossa. Fyysisen esineen kautta pystyn ajoittamaan teoksen lukemisen historiaani ja muistamaan, mitä kirjasta ajattelin ja mitä kaikkea lukemisen aikoihin elämässäni tapahtui.
Hyllyssäni on edelleen esimerkiksi Anni Swanin Iris rukka, jonka avulla opettelin lapsena lukemaan. Kirjassa on tekemiäni lyiiykynämerkintöjä. Lukeminen eteni hitaasti, ja piirsin sivuille pieniä viivoja kohtiin, joihin olin päässyt.
Nyt omat lapseni käyttävät Jeff Kinneyn Neropatin päiväkirjoja samalla tavalla. Tahdon auttaa heitä perehtymään kirjoihin ja lukemiseen, ja siinä on kaikki keinot käytössä.
Lapset esimerkiksi tietävät, että jos he jotakin krääsää haluavat, äiti on helposti ylipuhuttavissa kirjan muotoisiin ostoksiin. Ostankin heille hyvin hövelisti esimerkiksi Aku Ankan taskukirjoja.
Minna suosittelee:
”Maja Lunden Ilmastokvartetti on romaanisarja maailman tulevaisuudesta ja siitä, mitä tapahtuu, jos emme radikaalisti tsemppaa ilmastoasioissa. Viimeinen osa, Unelma puusta, ilmestyy nyt lokakuussa. Kirjat sykkivät mielessäni kesällä, kun luin maastopaloista, metsäpolitiikasta ja ilmaston lämpenemisestä.”
Milka Väinämö, 32, Oulu: ”Kirjojen keskellä on rauhoittavaa nukkua”
Hyllyissä on sekaisin sekä minun että mieheni kirjat, yhteensä ehkä 500 teosta. Kirjahyllyt sijaitsevat olohuoneessa sänkymme takana ja ympärillä. Varmaan joistakin on häiritsevää, että sängyn ympärillä on näin paljon tavaraa. Minusta kirjojen keskellä on rauhoittavaa nukkua. Hotelleissa tulee vähän tyhjä ja omituinen olo, kun huoneissa ole ollenkaan kirjoja.
Nukkuminen kirjojen läheisyydessä on myös inspiroivaa. Illalla voin katsella hyllyä ja miettiä, mihin tarttuisin seuraavaksi.
Läheinen suhde kirjoihin juontuu lapsuudestani. Äitini on ollut koko elämäni kirjastossa töissä. Saatoin hengailla lastenosastolla odottamassa äitiä töistä.
”Meille ei koskaan ostettu lapsena kirjoja kotiin. Mutta kun minulla alkoi olla omaa rahaa, tulikin olo, että nyt alan ostaa kirjoja.”
Nykyään luen pääasiassa englanniksi, koska englanninkielisen koulu- ja työhistoriani vuoksi se tuntuu luonnollisemmalta. Yritän kyllä lukea myös kotimaista kirjallisuutta.
Makuni on monipuolinen. Tykkään esimerkiksi esseistä, kuten Joan Didionista. Yleensä minua kiinnostavat naisten tarinat, joko todelliset tai fiktiiviset. Nyt puhutaan jo jonkinlaisena kirjallisuuden genrenä hankalista naisista, mikä tarkoittaa kirjoja normienvastaisesti elävistä tai eläneistä naisista. Näissä tarinoissa on mielestäni aitoutta, sillä naishahmon ei tarvitse pyrkiä täydellisyyteen. Tarinan keskiöön onkin nostettu se, minkä ympäristö näkee ehkä epätäydellisenä.
Erilaisista naisista lukemalla pystyn pohtimaan omia ajatusmallejani. Viime vuonna luin Doris Lessingin Keltaisen muistikirjan, jossa naiseuden moninaisuus on hyvin esillä. Nainen on kirjassa äiti, mutta myös paljon muuta.
Kirja ei ole ihan tuore, mutta sopi tähän päivään – keskustelua naiselle sopivista rooleista käydään yhteiskunnassa edelleen. Kirjan päähenkilön Annan muistikirjojen myötä lukija pääsee konkreettisesti kokemaan kokemusten moninaisuuden. Kirja sai minut pohtimaan, kuinka monta roolia minulla on jo naisena ollut, ja mitkä roolit minua vielä odottavat tulevaisuudessa.
Lukemalla pystyn olemaan omissa maailmoissani. Luen myös työkseni, koska olen tutkija. Mutta vapaalla en lue tutkimuskirjallisuutta.
Olen aina ollut tosi utelias, mutta en ehkä pidä itseäni hirveän rohkeana. Minulla ei ole kiinnostusta hankkia extreme-kokemuksia tai lähteä asumaan maailman toiselle puolelle. Juuri siksi haluan lukea näistä ja monista muista asioista.
Kirjojen keräily lähti kohdallani siitä, että meille ei koskaan ostettu lapsena kirjoja kotiin. Mutta kun minulla alkoi olla omaa rahaa, tulikin olo, että nyt alan ostaa kirjoja, koska en niitä aiemmin saanut.
Haluan lukea pääasiassa fyysisiä kirjoja, sillä ne tarjoavat tervetulleen breikin kaikesta teknologiasta. Uudet kirjat saatan kyllä lukea sähkökirjoja, koska eri palveluista ne ovat heti saatavilla.
Pyrin lukemaan edes vähän joka päivä. Teen paljon töitä kotoa, ja esimerkiksi lounastauolla saatan tarttua romaaniin ja lukea hetken aikaa. Tällä hetkellä luen Kirsi Pihan Levottoman lukijan inspiroimana Tove Janssonin Kunniallista petkuttajaa uudelleen. Tuntuisi hassulta mennä illalla nukkumaan, jos en olisi lukenut sängyssä edes muutamaa sivua.
Hyllyyni tulee usein uutta. Jos kävelen keskustassa kirjakaupan ohi, jotain tarttuu mukaan lähes väistämättä. Yritän antaa hyllystä kirjoja eteenpäin ystävilleni, jotta se ei täyttyisi liikaa.
Kirjojeni määrää kommentoi ehkä useimmiten äitini, joka joskus sanoo, että hei, olisihan tuon saanut kirjastostakin. Mutta harvoin asiaa kukaan ihmettelee. Ystävät joskus kysyvät, miten ehdin lukea. Mutta ei se ole kilpailu, jossa pitäisi lukea toisia enemmän.
Milka suosittelee:
”Hayley Campbellin tietokirja Kaikki elävät ja kuolleet on monipuolinen ja humaani katsaus ihmisiin, jotka ovat työnsä puolesta päivittäin tekemisissä kuoleman kanssa. Äärimmäisen mielenkiintoinen kurkkaus ammattikuntaan, jonka käsiin me kaikki vielä joskus päädymme.”
Tuulia Thynell, 51, Lohja: ”Hyllyssäni on 700 kirjaa, eikä yhtäkään turhaa”
Kirjojeni näkeminen tuo minulle mielihyvää, sillä ne ovat elämäni kartta. Kirjoja on hyllyssä jo ajalta ennen syntymääni. Hyllyni kirjat ovatkin minulle kuin tärkeitä, rakkaita, lämpimiä tyyppejä. Ne ovat tuoneet lohtua, naurattaneet ja vieneet eteenpäin tarjoamalla uusia ajatuksia.
Hyllyssäni on esimerkiksi L. M. Montgomeryn Pieni runotyttö -trilogia, jonka lukemisesta tykännyt äitini sai kansakoulunopettajaltaan. Olen sidottanut kannet jo kerran uudelleen. Luen kirjan melkein joka vuosi, ja kannet olivat alkaneet hajota.
Jotkut kirjat eivät avaudu, jos lukee ne väärään aikaan. Myöhemmin tilanne on toinen. Sain kummitädiltäni Antoine de Saint-Exupéryn Pikku prinssin, kun olin varmaan kahdeksanvuotias. Se oli mielestäni tyhmä.
28-vuotiaana luin sen uudelleen ja oivalsin, kuinka pieni kirja kertoo ison tarinan ystävyydestä ja rakkaudesta. Edelleen se on hyllyssäni.
Eräs kirja ei ole avautunut minulle koskaan: William Styronin Sophien valinta. En pääse tiettyjä sivuja pidemmälle, vaikka olen yrittänyt eri vuosikymmenillä. En vain ymmärrä Sophien valintoja. Mutta sekin edelleen hyllyssäni. Kirja on syyhyttävä tapaus. Ehkä joskus vielä ymmärrän!
Hyllyssäni on ehkä 700 kirjaa mutta ei yhtäkään turhaa.
Tiitiäisen satupuut ja vastaavat ovat olleet minullekin lapsena merkityksellisiä, ja olen myöhemmin lukenut niitä omille lapsilleni. Ei rakkaista tyypeistä pysty luopumaan, vaikka lapset ovat jo kasvaneet teineiksi.
Lapsena ja nuorena ahmin aivan kaiken vanhempieni hyllystä, jossa myös oli paljon kirjoja. Luin Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen ehkä 10- tai 11-vuotiaana. Se oli tosi päräyttävä kokemus. Kirja vei minut, suomalaisen pikkutytön, aikamatkalle menneisyyteen, tuhansien vuosien päähän. Kallonporaajan ammattikunta, Sinuhen elämän käänteet, faaraot, pyramidit, ilmassa lentävä hiekka – samastuin kirjan maailmaan vahvasti.
Nykyisin teen Ylen uutisten tuottajana työkseni lukemista vaativaa aivotyötä. Työpäivän jälkeen tykkään pitää lomaa lukemisesta. Mutta lomalla on ihanaa heittäytyä rauhassa sohvalle tai sängylle ja lukea niin pitkään kuin huvittaa. Nautin romaaneista ja tietokirjoista. Tykkään myös Harry Pottereista. Scifikin kuuluu repertuaariini.
”Minusta puuttui palanen, kun en voinut katsella hyllyäni ja hiplata teoksia.”
Välillä löydän hyllystäni kirjoja, joita en muistanut. Ilmeisesti hyllyä käy täyttämässä kirjojen haltia. Se pahus ei osaa panna teoksia aakkosjärjestykseen, joka pitäisi kyllä olla.
Ostan uutena kirjat, joiden hankkimista olen ensin tarkkaan harkinnut. Viimeksi hankkimani kirja on Joyce Carol Oatesin Yö. Uni. Kuolema. Ja Tähdet, jonka ostin pari päivää sitten. Pidän Oatesin tavasta kirjoittaa. Helsingin Sanomien kirja-arvostelussa sanottiin joskus, että ”jos rakastaa sanoja, rakastaa Oatesia”, ja allekirjoitan tämän täysin.
Paperikirjoissa on oma tunnelmansa, siksi en lue e-kirjoja enkä kuuntele äänikirjoja. Fyysiset kirjat tuoksuvat, ja niissä on usein kauniit kannet. Paperikirjan kanssa saan edetä omassa tahdissani, toisin kuin äänikirjaa kuunnellessa. Haluan myös synnyttää itse mielikuvani vaikka siitä, miltä henkilöt kuulostavat.
Yhden vuoden elin ilman kirjahyllyäni. Rakennutimme lasteni isän kanssa talon, jonka valmistumista odotellessa muutimme pienempään asuntoon. Kirjani vietiin vuokravarastoon.
Ei ole liioittelua sanoa, että minua suretti kirjojen puolesta. Mietin, mitä niille mahtaa kuulua. Minusta puuttui palanen, kun en voinut katsella hyllyäni ja hiplata teoksia. Kun talo valmistui ja sain laittaa kirjat hyllyyn, kaikki tuntui vihdoin olevan kohdallaan.
Tuulia suosittelee:
”Kollegani Sari Aron esikoisromaani Nukkuvan jättiläisen laakso vie utopioiden aikaan: Suomesta lähti 1930- ja 40-luvuilla ihmisiä Etelä-Amerikkaan toteuttamaan haaveitaan. Sari lähti kirjaa varten matkalle Brasiliaan, jossa hänen miehensä sukulaiset olivat viettäneet aikaa. Tarina on tosi liikuttava, paikoin äärimmäisen surullinenkin, ja kieli on uskomattoman hienoa.”
