Kotivinkki

”Kun jostain vuotaa verta, tietää elävänsä” – kirjailija Roope Lipasti jäi koukkuun remontoimiseen

1

Kirjailija Roope Lipasti on remontoinut jo kolme taloa. Hän ei tiedä, miksi potee jatkuvaa vasarointikuumetta, mutta on hänellä muutama teoria.
Kuvat iStock, Roope Lipasti

Lapsuudenkotini työkalupakissa oli vasara, ruuvimeisseli ja pihdit, kunnes minä kadotin ne pihdit. Näistä lähtökohdista (ja ottaen huomioon, että olen aina ollut lohduttoman huono kädentöissä) on hieman erikoista, että hurahdin remontointiin niin, että parinkymmenen vuoden aikana olen tullut kunnostaneeksi ja käytännössä melkein rakentaneeksi kolme taloa.

Miksi haluan käyttää kaiken liikenevän aikani hengittämällä hiirenpaskaa ja sahanpurua, paitsi kun tarjolla on betonipölyä? Aika moni kyseli noita, kun ostimme kaksi vuotta sitten ylimääräisen mörskän, joka piti kunnostaa. Tai elleivät kyselleet, miettivät.

En minä osaa vieläkään vastata. En minä tiedä, miksi remontoin. Muutama teoria minulla kyllä on.

Teoria 1: Se on haastavaa.

Kaksi vuotta sitten hankittu mörskä oli paitsi kauheassa kunnossa myös söpö, sopusuhtainen ja kaunis, juuri sopivan kokoinen eläkepäiviä varten. Piha oli oma, siis inspiroiva.

Olimme tovin etsiskelleet huonokuntoista sijoitusyksiötä, mutta huomasin tekeväni tarjouksen talosta. Ajattelin, että korjaan sen vuodessa ja sitten se menee vuokralle ja jossain vaiheessa, kun aika on kypsä, muutamme sinne itse.

Kahden vuoden puurtamisen jälkeen talo oli valmis. Puolitoista tuntia jäi aikaa fiilistellä ennen kuin vuokralaiset tulivat. Toisin sanoen tytär.

Taloon siis pääsee myöhemmin. Se on kätevää, sillä ei se talo nyt ihan valmis tietenkään ole: sauna pitää käydä tekemässä ja muutama kellarin lista puuttuu. Mutta muuten urakka tuli valmiiksi. Kaksi vuotta sinnikästä vasaroimista normaalityön ohella!

Viimeisimmän projektin aikana kului kolmet housut, kahdet kengät, kolme takkia sekä epälukuinen määrä lippiksiä.

Teoria 2: Se on mielekästä.

Voisikohan remonttihulluudella olla jotain tekemistä työelämän mielettömyyden kanssa? Että on halu paeta johonkin, mihin tahansa, koska normaali työ on niin epämääräistä.

Suurin osa suomalaisista täyttää päivät pitkät Excel-taulukoita tai pyörittää papereita tai keksii tyhmiä juttuja kuten minä. Harva tekee mitään, mikä edes etäisesti muistuttaisi oikeaa työntekoa. Sellaista, jossa tulee hiki.

Remontoidessa tulee. Ehkä remontoin, jotta saisin edes työpäivän jälkeen kokea tekeväni jotain oikeaa ja aitoa ja mielekästä?

Työn mielekkyyttä tutkinut filosofi Frank Martela ei ole ihan samaa mieltä:

– Työn mielekkyys syntyy kahdesta asiasta: siitä, että tunnemme pystyvämme työn kautta edistämään jotakin hyvää ja arvokasta, ja siitä, että pääsemme tekemään itseämme kiinnostavia asioita ja toteuttamaan itseämme työn kautta. Molempia voi saada Exceleistäkin. Riippuu ihmistyypistä, mistä sattuu nauttimaan.

Minä satun nauttimaan salaojien kaivamisesta. Kaivinkone tietenkin kaivoi, mutta häärin mukana niin, että kun tuli lapiopaikka, minä hoidin. Idea oli, että kuski ei saanut poistua hytistään, koska maksoin hänelle koneenkuljettamisesta enkä lapioimisesta. Lapioinnin osaan itsekin, koska minulla on korkeakoulututkinto.

Sanomattakin on selvää, että kun kaivannot olivat valmiit, asensin itse putket ja eristeet ja lapioin pikkupikkulapiollani maat takaisin päälle. Järki lähti ja taju, mutta homma tuli tehtyä ja riehumiseni ansiosta urakka ei paljon maksanut.

Joka päivä kävin heittelemässä satasia rautakaupan ovesta sisään.

Teoria 3: Se on fyysistä.

Ehkä talopuuhissani onkin kyse fyysisyydestä? Siitä että hiki virtaa, lihaksiin sattuu ja jostain vuotaa koko ajan verta, mistä tietää kätevästi elävänsä. Tämän teorian Martelakin allekirjoittaa.

– Ihminen on aina tehnyt fyysistä työtä. Selviytyminen on perustunut fyysisyyteen. Tunnetasolla lienee edelleen niin, että fyysinen työ koetaan jotenkin oikeammaksi kuin vaikka se, että heiluttelee käsiään yleisön edessä, hän sanoo.

– Ja pääseehän fyysisessä työssä käyttämään myös päätä. Sehän on elimellinen osa sekä remontointia että esimerkiksi urheilua.

Remontoinnissa tosiaan saa käyttää päätään. Ehkä kaikkein eniten rakastankin rakentamisen logistiikkaa: Missä järjestyksessä tehdään niin, että työhön ei tule katkosta? Mitkä asiat ovat tärkeimpiä niin että ne pitää tehdä ensin? Mikä ylipäänsä on järkevää tehdä nyt, kun se olisi helpompaa, eikä vasta sitten kun lattia on jo maalattu?

Se on älyllistä leikkiä parhaimmillaan.

Rakennustyössä pääsee yhteiskunnan huipulle. Lautalattiat saatiin kunnostettua, mutta vanhan muovimaton asentajaa ei päässyt syyttämään liiman käytön kohtuullisuudesta.

Teoria 4: Se kaunistaa maailmaa.

Mutta nyt sisään siihen söpöön taloon. Kengät pois, jos saan pyytää! Näytän, mitä on tehty.

Ihan ensin poistin talosta kaikki kamaluudet, joita sinne oli 1980-luvulla tehty: rumat kattolevyt, muovimaton ja koiranpissaparketin. Alta paljastuivat alkuperäinen paneelikatto ja puulattia. Molemmat kaipasivat vähän korjailua mutta menettelivät, kun ne ensin hioi ja maalasi.

Avotakka oli rakennettu kevytsoraharkoista ja savutti sisään. Pönttöuuni tilalle. Seiniin pantiin pieni lisäeristys. Hiukan vaihdettiin ovien ja huoneiden paikkaa ja portaat tehtiin uusiksi (jotenkin on mukavampaa, kun kellariin voi kävellä portaita eikä tikapuita pitkin).

Keittiö piti uusia. Ja putket, tietenkin. Ja vessat.

Ikkunat olivat surkeassa kunnossa, mutta hioimme ne ja kittasimme rikkinäisten ruutujen tilalle ehjät. Kun vielä vaihdettiin tiivisteet, ikkunat eivät olleet enää sysipaskat. Ja eikös tässä ole ilmastonmuutoskin? Kohta ei tarvita ikkunoita ollenkaan!

Kaikkeen tähän kului kuukausia ja taas kuukausia. Ja rahaa, tietenkin. Joka päivä kävin heittelemässä satasia läheisen rautakaupan ovesta sisään.

Lapioinnin osaan itsekin, koska minulla on korkeakoulututkinto.

Teoria 5: Se on omaa tilaa.

Rakentaminen on konkreettista. Talossa voi asua ja siellä voi olla koti. Hyvällä tuurilla talo suojaa hieman pakkasilta (tästä ei vanhoissa taloissa voi olla ihan varma). Talo voi olla kaunis. Siellä voi odottaa hyvä elämä.

Vertailun vuoksi: jos kirjoittaa jotain typerää kirjaa, sellaista tunnetta ei tule ikinä. Martela on vähän eri mieltä, mutta ei paljon.

– Kenties on niin, että jos työ on kovin abstraktia, sitä kaipaa jotain hyvin konkreettista elämäänsä. Se voi sitten olla remontointia tai vaikka sählyharrastus. 90 minuutin pelin jälkeen taululla kerrotaan kuka voitti. Se on hyvin selkeää.

Palkkatyö on monelle, minullekin, silppua. Vakituisia työpaikkoja ei kauheasti ole ja työpaikoilla on aina kiire, huono ilmapiiri ja kehnot johtajat. Ainakin jos on uskominen niitä 800 suomalaista, jotka vastasivat Work goes happyn ja Yksi elämä -terveystalkoiden kyselyyn. Kirjailijalla on lisäksi koko ajan sellainen olo, ettei osaa mitään.

Ei ihme, jos haluan paeta remonttityömaalle. Siellä sekä osaan että saan olla keisari ja kuningas ja pääjohtaja samaan aikaan.

Ehkä työmaa onkin pakopaikka arjesta? Se on jotain, joka on vain minun. Ei tule jatkuvalla syötöllä sähköposteja, joissa pyydetään sitä ja tätä.

Eikä tarvitse olla sosiaalinen. Saa murista yksin pimeässä kellarissa, ja se on ihan ok.

Teoria 6: Se on zen.

Kellarista puheen ollen: siellä haisi. Yhteen huoneeseen oli laitettu lautalattia, joka oli mätä. Kylpyhuoneen laudat olivat mustuneet. Miten joku oli edes keksinyt laittaa suihkun seinäksi puupaneelin?

Eikä siinä vielä kaikki: sinne paneelin taakse oli laitettu mustaa lasivillaa! Tai ehkä se oli joskus ollut keltaista.

Kaikki pois ja kattokin auki. Kun sitä repi ja sai kuutioittain purua silmiin, suuhun, nenään ja korviin, tiesi eläneensä. Näky oli kuin sotatoimialueelta. Ei muuta kuin purut säkkeihin ja säkit kaatopaikalle.

Paljastui, että osa lattianiskoista oli uusittava. Mutta oli siellä yksi, jota ei tarvinnut! Sellaiset hetket valavat ihmiseen uskoa.

Ylipäänsä olen sen verran levoton sielu, että pystyn rauhoittumaan vain jos olen seitsemän promillen humalassa tai riehunut kymmenen tuntia kellarissa.

Silloin on hyvä. Silloin ei tarvitse ajatella mitään, ei töitä, ei tulevaisuutta, ei nykyisyyttä. Se on zen.

Filosofi Martela on havainnut, että autonominen itsensä toteuttaminen ja hyvän tekeminen ovat yhteydessä merkityksellisen työn kokemukseen. Minä tulkitsen sen niin, että jos saa riehua kellarissa niin kuin parhaaksi katsoo ja työstä on hyötyä toisille (suihku valmistuu), hommat tuntuvat luistavan.

Kirjailijan työssäkin molemmat ehdot täyttyvät, mutta remppamiehen hommissa vasta täyttyvätkin. Ilman kirjoja tulee kyllä toimeen yhden talven, muttei ikimaailmassa ilman kotia.

Talon rakentaminen symboloi kaikkea hyvää, mitä elämä pitää sisällään.

Teoria 7: Se muistuttaa elämää.

Saanko seuraavaksi esitellä yläkerran? Sieltäkin löytyivät lopulta alkuperäiset puulattiat ja paneelikatto. Ikkunat olivat niin huonot, että tilattiin puusepänverstaalta samanlaiset.

Vaan ei se siihen loppunut: ulkoseinä hilseili kuin suomalainen auringonottaja. Alkoi melkoinen rapsutusurakka. Talo on korkea, joten telineitä sai rakentaa ja purkaa. Tuli halvemmaksi tehdä puusta itse. Ensin oli kuitenkin uusittava alajuoksu, joka oli mätä koko talon mitalta. No uusittiin.

Ulko-ovet kunnostettiin, avattiin, eristettiin ja paneloitiin. Piippua muurailtiin. Itse asiassa joka paikkaa ehostettiin. Lopputuloksena talo säilytti söpöytensä mutta muuttui toimivaksi.

Talon korjauksessa hienoa on se, että vain harvoin on sellainen tilanne, ettei mitään ole tehtävissä. Korjataan! Vaihdetaan! Uusitaan! Kyllä se taas yhden sata vuotta kestää.

Talon rakentaminen symboloi kaikkea hyvää, mitä elämä pitää sisällään: uskoa, toivoa ja keijupölyä.

Kaksi vuotta ja aurinkokin alkoi paistaa: uusi väri katossa ja seinissä ja kohta jo ovessakin kieli siitä, että urakka vaikutti valmistuvan.

Teoria 8: Se on siinä.

Tästä päästäänkin takaisin Martelaan.

– Ihmiset ovat toiminnallisia olentoja, luotuja tekemään. Palkkatyö on aika helppo tie löytää mielekästä tekemistä. Ellei työtä ole tai siitä ei saa mitään irti, se yleensä kompensoidaan harrastuksilla. Mutta jotain pitää olla.

Niinpä! Kun talo lopulta oli valmis ja sain fiilistellä sen puolitoista tuntia, niin olihan se hienoa. Itse tein! Minä! Kirjallisuus Kirjallisuustieteen kasvatti! Rähmäkäpälä!

No, en ihan yksin. Vaimo jelppi, perinnekorjaajapikkuveli oli suureksi avuksi ja muurari rappasi. Sähkömies kytki piuhat.

Silti voi sanoa, että minä tein, ja siinä se nyt seisoo, ja ohikulkijat voivat ihailla ja sanoa, että onpa kiva, kun tuo on laitettu kuntoon.

Vähän ahdisti antaa talo pois, melkein kuin olisi antanut lapsen adoptoitavaksi, mutta kyllä siitä yli pääsi.

Nyt on jo käyty vähän katselemassa uutta kohdetta. Rahaa vain puuttuu.

Julkaistu: 15.3.2019