Kirjailija Henriikka Rönkkönen: ”Olen antanut anteeksi sen, että puhuin itselleni rumasti”
Kirjailija Henriikka Rönkkönen, 40, toivottaa aamuisin hyvää huomenta mussukalle – eli itselleen. Nuorena hän oppi, ettei edes terapeutin tarvitse olla täydellinen. Tässä jutussa Henriikka Rönkkönen kertoo elämänsä tärkeimmistä ihmisistä.
”Uskon, että opettajani näki kipuni”
Kirjoitin lukion äidinkielenopettajalleni Pihlikselle kirjeen, kun ensimmäinen kirjani ilmestyi. Kiitin häntä siitä, miten hän oli ollut minulle suurena tukena ja auttoi löytämään taitoni kirjoittaa.
Pihlis arvosti kirjoitustyyliäni lukiovuosina. Hän kertoi, että ylioppilaslautakunta ei välttämättä arvostaisi sitä, mutta hänestä se oli silti erityistä kirjoittamista. Tuntui hyvältä olla nähty.
Pihlis pyysi harvoin minua lukemaan aineitani tunnilla ääneen, vaikka muiden piti niin tehdä. Hän perusteli sitä sillä, että käytin kirjoitustapaa, jota hän yritti karsia muilta pois. Kirjoitin vaikkapa, että minä juoksen tai minä itken, vaikka Pihlis opetti, että minä-sanaa ei pidä käyttää turhaan.
Pihlis vastasi kirjeeseen, jonka kirjoitin hänelle aikuisena. Hän kysyi, että olenko koskaan ajatellut kirjoittaa lapsuudestani.
Silloin tajusin, että syy siihen, että en joutunut lukemaan aineitani tunneilla ääneen ei tainnutkaan olla kirjoitustapani.
Aineeni käsittelivät surua. Ne olivat haavoittuneen nuoren kipeitä tekstejä. Mieleeni on jäänyt yksi aineeni. Sen lopussa kirjoitan miten en jaksa kävellä, miten haluaisin, että minua työnnettäisiin rattaissa ja minun ei tarvitsisi välittää mistään.
Luultavasti teksteihini purkautui se, että olin ihan poikki, vaikka en sitä silloin tajunnutkaan. Vanhemmillani oli haastava avioliitto, ja tavallaan olin selviytynyt itsekseni. Ehkä Pihlis näki kipuni.
”Lapsuudessa mummola oli ainoa paikka, joka pysyi”
Kun Laura-mummilleni tuli rytmihäiriöitä ja muuta vaivaa hän totesi, että ”jaahas, kehossa alkaa rettelöinti”. Kun sipulin syöminen pieretti, oli ”perse auki kuin horsmankukka”.
En ole kuullut kenenkään puhuvan samalla tavalla. Mummin sanasto oli värikästä ja hänen huumorintajunsa älytön.
Mummi eli 93-vuotiaaksi. Hän oli vahva ja omapäinen nainen, joka heräsi aamuisin lypsämään lehmät ja teki itse saippuat ja mustikkapiirakat. Mummi oli välillä napakka suustaan, mutta lämmin, rakastava ja otti aina kaikki huomioon.
”Mummi ei ehtinyt tavata miesystävääni. Mutta kun näytin mummille valokuvan hänestä, mummi totesi: 'vikelon näköinen karvaturpa'.”
Mummi asui maalla keskellä ei mitään. Muistan, miten menimme talvipakkasilla pyyhe päällä pihan poikki saunaan, oli tumma tähtitaivas ja aivan hiljaista. Tuntuu, että mummolassa oli aina joulu tai kesä ja auringonpaiste.
Muutimme lapsena kerran, ja ollessani lukioiässä vanhempani erosivat. Mummola oli ainoa paikka, joka pysyi samana koko ajan. Oli tosi merkittävää, että oli jotain pysyvää. Sekin toi turvaa, että mummolassa ei käytetty alkoholia, mitä nyt vähän viiniä rapujuhlissa.
Tapasin miesystäväni viitisen vuotta sitten. Mummi kyseli, että olenko nyt onnellinen ja onko tämä se juttu. Se vähän yllätti – olin ollut pitkään sinkkuna ja silloin mummi ei koskaan kysellyt, että onko minulla ketään. Hänestä oli ihanaa, että olin löytänyt rakkauden.
Mummi ei ehtinyt tavata miesystävääni. Mutta kun näytin mummille valokuvan hänestä, mummi totesi: ”vikelon näköinen karvaturpa”.
”Miesystäväni kanssa suhteemme alku oli vuoristorataa”
Tapasin miesystäväni Eetun, kun olin ollut sinkkuna yli kymmenen vuotta.
Deittailu on uuvuttavaa, mikä ei liity vain deittikumppaneihin vaan siihen, miten omassa lapsuudenkodissa on näytetty rakkautta. Deittailu voi aktivoida vanhoja syviä haavoja.
Viitisen vuotta sitten päätin, että menen terapiaan. Tunsin olevani hukassa ja mietin, voisinko tehdä deittaillessa jotain toisin. Päätöstä seuraavana päivänä tapasin Eetun.
Kun tapasimme, olin jo kulkenut pitkän henkisen matkan, jonka päätteeksi tiesin haluavani parisuhteen. Eetu ei ollut vielä kauheasti miettinyt asiaa. Suhteemme alku oli puolen vuoden vuoristorata.
Minun piti oppia rohkeutta antaa toisen lähteä, jos hän niin haluaa. Päätin, että en vaadi mitään tai syyttele, vaan ymmärrän, että nyt katsotaan mitä tapahtuu. Minulle oli uutta, että en soittele perään ja kysele, että miksi et tykkää minusta.
Mutta aina, kun olimme Eetun kanssa vähän aikaa erillään, kummallekin tuli ikävä ja näimme taas. Ehkä hän kävi tuon puolen vuoden aikana samaa henkistä matkaa, jonka olin itse käynyt jo aiemmin.
Ensimmäiset kolme yhteistä vuotta olivat vielä hakemista. Minun oli tosi vaikeaa sanoa Eetulle ääneen pelkojani ja tunteitani. Ajattelin, että ne ovat tyhmiä juttuja, joita en saa tuntea, ja että olen nalkuttava naisystävä, jos puhun niistä.
Suhteemme alkuaikoina Eetu saattoi istua vierelläni ja odottaa, että puhun, kun olen valmis. Kun opin puhumaan, tunteet ja pelot lakkasivat tulemasta pintaan.
”Saattoi olla hyvä juttu, ettei terapeuttini ollut täydellinen”
Kävin Anna-psykologin vastaanotolla itsetuhoisten ajatusteni takia melkein vuoden, vaikka hänen terapointityylinsä ärsytti minua.
Aloin saada paniikkikohtauksia 23-vuotiaana. Olin aina ollut reipas ja aikaansaava, ja yhtäkkiä en pystynyt mihinkään. Koko minäkuvani särkyi.
Kun olin saanut paniikkikohtauksia vuoden verran joka päivä, minulla alkoi olla itsetuhoisia ajatuksia. Tajusin tarvitsevani apua. Opiskelijoiden terveydenhuollossa oli jonoa psykoterapiaan, joten aloin käydä psykologin vastaanotolla.
Minua ärsytti, että aina kun menin Annan vastaanotolle, hän istui hiljaa ja odotti, että puhuisin. Siitä tuli olo, että en tahdo sanoa mitään. En tiennyt mikä minulla oli ja olisin halunnut, että hän ohjaa minua enemmän.
Siitä huolimatta Anna oli minulle merkittävä ihminen, jopa hengenpelastaja.
En tahtonut kuolla, mutta ajattelin, että muuta vaihtoehtoa ei ole. En halunnut kertoa ajatuksistani läheisilleni. Psykologin vastaanotolla pääsin kerran viikossa puhumaan mietteistäni ulkopuoliselle ihmiselle, joka ei reagoinut niihin huolestumalla.
Nykyään puhutaan paljon siitä, miten kannattaa etsiä itselleen hyvä ja sopiva terapeutti. Ymmärrän, että sillä on merkitystä, mutta täydellisen terapeutin etsiminen voi olla tosi kuormittavaa, kun voimat ovat vähissä.
Saattoi olla hyväkin juttu, että Anna ei ollut minulle täydellinen terapeutti. En kiintynyt ajatukseen, että hän pelastaa minut.
”Ystäväni on valoisa, iloinen ja intopiukea”
Ystäväni Karoliina uskaltaa sanoa suoraan, jos jokin asia painaa hänen mieltään. Arvostan sitä. Olen itse padonnut haastavat ja jännittävät asiat sisälleni.
Karoliina on rohkea, vahva ja älykäs. Hän on minua nuorempi, mutta hänellä on paljon ymmärrystä. Jos minulla on käsillä jokin haastava työ- tai ihmissuhdejuttu, saatan kysyä Karoliinalta mitä hän sanoisi tai millaisen viestin kirjoittaisi samassa tilanteessa.
Tutustuin Karoliinaan pari vuotta sitten, kun olimme kumpikin mukana Äärimmäinen matka -televisio-ohjelmassa. Tapasimme ennen kuvausten alkua ja aloimme heti pälättää. Tuntui hyvältä, että ohjelmassa oli mukana ihminen, jonka kanssa oli jokin yhteys. Karoliinasta tuli heti hyvä olo: hän on valoisa ja positiivinen, iloinen ja intopiukea.
”Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän arvostan seuraa, joka jaksaa innostua ja näkee maailmassa hyvää.”
Ohjelmassa vaellettiin Islannissa pitkiäkin päivämatkoja. Mietimme Karoliinan kanssa etukäteen, että mitä siitäkin oikein tulee ja onko se ihan kamalaa – mutta silti olimme sitä mieltä, että mahtavaa! Minusta valittaa saa ja haasteista puhua, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän arvostan seuraa, joka jaksaa innostua ja näkee maailmassa hyvää.
Karoliina on myös tosi kannustava ihminen. Ystävyyssuhteissa voi olla kateutta, kun toinen onnistuu jossain, mutta hänessä ei ole sitä tippaakaan. Karoliina ymmärtää kannustamisen tärkeyden. On ihanaa, kun joku vilpittömästi ilahtuu puolestasi.
”Parikymppisenä pidin itseni haukkumista normaalina”
Nuorempana katsoin vessan peilin Henriikkaa, että äh, minkä näköinen – aika ruma. Nykyään hymyilen itselleni ja sanon, että huomenta mussukka.
Ystäviä, kumppaneita ja työkavereita tulee ja menee, mutta suhde itseen on ainoa ihmissuhde, joka meillä on kuolemaan asti. Se on kaikkein tärkein ihmissuhde, eikä ole itsekkyyttä kunnioittaa itseään ja pitää itsestään huolta.
Muiden kannustaminen on monille helppoa, mutta itseämme saatamme lyödä niin alas, että ei mitään järkeä. Parikymppisenä pidin itseni haukkumista normaalina.
Olen antanut itselleni anteeksi sen, että puhuin itselleni niin rumasti, ja olen mennyt elämässä eteenpäin. Se on tosi parantavaa.
”Tunteet tulevat joskus kuin vatsatauti, ja silloin en voi muuta kuin olla niiden kyydissä. Mutta pystyn aina luottamaan siihen, että minä olen tässä, itseni tukena.”
Hoidan ihmissuhdetta itseni kanssa positiivisen, kannustavan ja rohkaisevan puheen avulla. Nykyään hoidan mieltäni ja kehoani myös ottamalla kylmän suihkun joka aamu. Tavan aloitettuani paniikkikohtaukseni loppuivat siihen – toki taustalla ovat myös esimerkiksi terapia ja meditointi.
Paniikkikohtaukset toivat mukanaan pelon siitä, että kehoni saattaa pettää. Kylmät suihkut aloitettuani huomasin, että voin luottaa kehooni. Tiedän, että vaikka minulle tulisi jokin sairaus tai muuta ikävää, pystyn tukemaan itseäni.
Nykyään tiedän myös tämän: Tunteet tulevat joskus kuin vatsatauti, ja silloin en voi muuta kuin olla niiden kyydissä. Mutta pystyn aina luottamaan siihen, että minä olen tässä, itseni tukena.
