Kipeän eron jälkeen kirjailija Anu Joenpolvi teki päätöksen: ”Päätin, että haluan viettää loppuelämäni yksin”
Kirjailija Anu Joenpolvi, 60, kirjoittaa onnellisia loppuja rakkaustarinoihin. Omassa elämässään hän teki kipeän eron jälkeen päätöksen elää ilman kumppania.
Rakkaus tuntui väkevämmältä kuin koskaan aiemmin Anu Joenpolven elämässä. Hänellä synkkasi miehen kanssa täydellisesti, ja he pystyivät puhumaan kaikesta maan ja taivaan välillä. Nelikymppinen Anu koki ensi kertaa, että hän haluaa jäädä suhteeseen. Tässä on nyt loppuelämän kumppani, Anu ajatteli.
Suhde päättyi kuitenkin sydänsuruihin, kun mies jätti Anun nuoremman naisen vuoksi.
Yli viisi vuotta kestäneessä suhteessa oli myrskyjä, ja Anu ei voinut hyvin. Suhteessa toistui jälleen vanha kaava, jossa Anu pyrki pääsemään siitä irti. Se onnistui, kun mies löysi toisen. Erosta huolimatta toipuminen kesti kaksi vuotta ja romutti Anun itsetunnon. Sen jälkeen oli vaikea luottaa keneenkään tai uskoa, että hän voisi vielä kelvata toiselle.
Toivuttuaan Anu päätti, ettei koskaan antaisi kenenkään viedä mielenrauhaansa. Ero oli tehnyt hänet aiempaa kyynisemmäksi, mutta taustalla oli myös kokemus siitä, etteivät parisuhteet ikinä tuntuneet johtavan mihinkään pysyvään. Uuteen ihmiseen tutustuminen ei yksinkertaisesti ollut vaivan arvoista.
Päätös tuntui loppujen lopuksi vapauttavalta ja helpottavalta, eikä Anu ole sitä kymmenen vuoden aikana pyörtänyt. Hän elää sinkkuna maalaistalossa Pöytyän kupeessa kirjoittaa maalaisromanttista Rantakylä-sarjaa.
”Huomasin, ettei miessuhteiden lopettaminen jättänytkään tyhjää aukkoa elämääni. Seurustelu on korvautunut kirjoilla, joihin sijoitan tunteita, kuten ihastumista, pettymystä, mustasukkaisuutta ja intohimoa. Itse rakastan nykyään tasaista, rauhallista eloa.”
Jo lapsena Anu viihtyi hyvin omissa oloissaan. Hänen ei ollut vaikea keksiä tekemistä vain itselleen, ja esimerkiksi lukeminen vei hänet mukanaan jo nuorena.
”Olen introvertti, mutten silti erakkoluonne. Viihdyin myös kavereiden kanssa.”
Ongelmia alkoi syntyä vasta seurustelusuhteiden myötä. Anu ihastui helposti, mutta suhteen syvennyttyä tunteet lopahtivat.
”Ollessani kumppanin kanssa huomasin kaipaavani hetkeä, kun saisin olla taas yksin.”
Siksi suhteet päättyivät usein Anun aloitteesta, ja ero oli hänelle aina helpotus. Kun sama kaava toistui kerta toisensa jälkeen, hän alkoi ajatella, että pitkät suhteet eivät ehkä sopineet hänelle. Halu olla yksin oli vahvempi kuin halu jakaa tavallista arkea toisen kanssa.
”Ehkä olen pelännyt sitäkin, etten osaisi olla tarpeeksi hyvä ja sitoutunut kumppani ja etteivät tunteeni kestä”, Anu pohtii.
”Itsensä satuttamisen pelko on ollut mukana, ja lähtemällä suhteesta olen tietenkin myös satuttanut toista. Senkin tähden viihdyn yksin. En halua enää satuttaa ketään.”
”Mietin nuorena liikaa sitäkin mitä minusta ehkä ajatellaan. Vanhemmiten olen ymmärtänyt, että ihmisillä on tarpeeksi pohdittavaa omissa asioissaan, ja ehkäpä he pelkäävät ihan samalla lailla kuin itse.”
Anu ei koskaan unelmoinut kirkkohäistä, koska ei viihdy huomion kohteena. Parisuhde ja perhe olivat ainoita haaveita.
”Tunnen itseni ja tiedän mitä haluan, mihin pystyn ja mihin en, ja mistä asioista on järkevää kantaa huolta. Mietin nuorena liikaa sitäkin mitä minusta ehkä ajatellaan. Vanhemmiten olen ymmärtänyt, että ihmisillä on tarpeeksi pohdittavaa omissa asioissaan, ja ehkäpä he pelkäävät ihan samalla lailla kuin itse. Olemme samassa veneessä.”
Parikymmentä vuotta sitten hän sai ainoan lapsensa. Se vei ajatukset muualle miehistä.
”Olin siihen asti aina ajatellut vain itseäni. Oli todella vapauttavaa siirtää fokus lapseen. Poika meni miessuhteiden edelle, ja tuntui mukavalta elää vain äitinä.”
Kun viimeisin suhde päättyi sydänsuruun, Anu tunsi voimakasta halua kirjoittaa. Paperille hahmotellusta kertomuksesta syntyi ensin kirja, sitten kustantamon pyynnöstä kokonainen kirjasarja. Maalaisromanttisen Rantakylä-sarjan viides osa Suukkoja ja sudenkorentoja ilmestyi huhtikuussa.
Jokaisen Anun kirjan keskiössä on romantiikka: päähenkilön elämään astuu ihastus, ja mutkan kautta hahmot saavat lopussa toisensa.
Anu elää uudelleen rakastumisen tunteita kirjojensa kautta. Kirjoissa kuvataan myös seksiä, tosin kainosti. Silti siitä kirjoittaminen kutkuttaa.
”Kohtausten kirjoittaminen on elähdyttävää ja virkistävää. Saatan kaivata läheisyyttä, mutta vain hetkisen.”
Hänen on helppo ammentaa kokemuksistaan tarinoihin ensihuumaa ja erotiikkaa, mutta on myös teemoja, joihin hän ei voi samaistua.
”Tiedän, miten suhde syntyy, mutten tiedä, pystyisinkö kuvailemaan pitkään avioliittoon liittyviä tunteita.”
Tähän mennessä Anu onkin kirjoittanut pari-kolmekymppisten elämästä. Eräs lukija tiedusteli kerran, voisiko Anu kirjoittaa myös ikäisistään. Romanttisia seikkailuja olisi Anun mukaan vaikea sijoittaa omaan elämään, koska niille ei ole tarvetta.
”Mutta koskaan ei pidä sanoa ei koskaan.”
”Toki surettaa, kun kroppa ei jaksa enää samalla tavalla enkä näytä samalta kuin ennen. Mutta henkisen puolen kehittyminen ja iän tuoma tyyneys ovat kamalan kivoja.”
Parikymppisten epävarmuutta Anu ei kaipaa. Hän täytti hiljattain 60 vuotta, ja vanheneminen on tuntunut luonnolliselta.
”Toki surettaa, kun kroppa ei jaksa enää samalla tavalla enkä näytä samalta kuin ennen. Mutta henkisen puolen kehittyminen ja iän tuoma tyyneys ovat kamalan kivoja”, hän sanoo.
45-vuotiaana alkaneet vaihdevuodet vahvistivat tunnetta siitä, ettei Anu enää kaipaa toisen kainaloon. Hormonitoiminnan muutokset veivät mukanaan esimerkiksi mustasukkaisuuden tunteet ja seksuaalisuuden.
”Yhtäkkiä läheisyys ja seksi eivät enää tuntuneet tarpeellisilta.”
Anu yllättyi tajutessaan, miten paljon hormonitoiminta oli vaikuttanut häneen. Kuukautiset, PMS ja voimakkaat ihastumiset olivatkin vain hormonien sanelemia. Toisaalta naiseus oli ollut Anulle tärkeää, ja siksi hän mietti, miten vaihdevuodet muuttaisivat identiteettiä.
”Pohdin, muuttuisinko vaihdevuosien jälkeen vähemmän naiseksi ja enemmän ihan vain ihmiseksi, eli että sukupuoli ei määrittäisi minua niin vahvasti. Mutta ehkä se määrittää minua edelleen.”
”Elän mieluummin niukasti kuin olisin jonkun kanssa taloudellisista syistä. Se tuntuu hirveän tylsältä ajatukselta.”
Pari vuotta sitten Anu lunasti lapsuudenkotinsa kokonaan itselleen. Talo on ehkä turhan iso yhdelle ihmisille, mutta se ei Anua haittaa.
Nykyään Anu työskentelee osa-aikaisesti elintarvikealalla. Muu aika kuluu kirjoittaessa, ja hän on julkaissut sarjaa yhden kirjan vuositahtia. Kahden erilaisen työn yhdistäminen sopii hänelle hyvin ja tuo turvaa – etenkin kun talon ja elämisen kulut pitää kattaa yksin.
”Elän mieluummin niukasti kuin olisin jonkun kanssa taloudellisista syistä. Se tuntuu hirveän tylsältä ajatukselta.”
Yksinolo merkitsee Anulle vapautta päättää omista tekemisistä ja aikatauluista. Hänen ei tarvitse ottaa huomioon ketään muuta kuin Viiru-kissa. Kirjoittamiseen saa keskittyä aina, kun haluaa.
”En osaa kuvitella mitään, mikä puuttuisi elämästäni. Se on aika lailla täydellistä juuri näin.”
Yksinäiseksi Anu ei koskaan ole kokenut itseään, ja syykin on hyvä: oma seura on hänestä kaikkein miellyttävintä. Hän korostaa, että yksinäisyys on hänelle valinta, ja haluaa näyttää esimerkillään, että se on mahdollista.
”Jos nauttii yksinolosta, sitä kannattaa kokeilla. Tiedän paljon ihmisiä, joille huonosta liitosta irti päästäminen on ollut helpotus. Vapauden tunne on ihana.”
Päinvastaisiakin tarinoita kuulee.
”On monia jotka eivät koskaan löydä kumppania. Yksinäisyys, jota ei ole valinnut itse, voi tehdä kipeää.”
Vaikka Anulla on muutamia läheisiä ystäviä ja siskoja, hän ei tiedä, ajattelisiko yksinolosta toisin, jos hänellä ei olisi lasta. Anu on läheinen poikansa kanssa ja ajattelee, että lapsi tuo turvaa elämään.
”Minulla on lämmin ja varma olo, koska minulla on poika, joka on kiinnostunut hyvinvoinnistani.”
Nykyään parikymppiselle pojalleen Anu on halunnut opettaa rakkaudesta sen, että kenenkään ei saa antaa kävellä yli. Rakastuessakin järki on hyvä säilyttää.
”Olen myös muistuttanut, että ero tekee kipeää, mutta siitäkin selviää.”
Nuoruuden harhareissujen jälkeen Anuun kolahti Kaija Koon kappale Tuulikello, jossa lauletaan: Menin moneen näytelmään muttei niistä rooleista minulle istunut yksikään. Hän kokee olevansa nyt juuri siellä, missä pitää.
”Nyt en kaipaa enää minnekään. En tiedä, onko se hyvä vai huono asia.”
Välillä Anulle iskee kuitenkin matkakuume. Silloin hän suunnittelee reissua Suomen sisällä. Nähtävyydet ja historialliset paikat kiinnostavat, mutta matkalla ollessa alkaa nopeasti ikävöidä kotiin ja mukavuudenhalu voittaa.
Anu on ollut sinkkuna vuosikymmenen. Hän huomaa yhä ihastuvansa silloin tällöin, mutta tunne menee nopeasti ohi. Hän tietää, ettei tarvitse läheisyyttä enää – ainakin 99 prosentin varmuudella.
”Uskon, että voin vielä rakastua, mutta pidän sitä epätodennäköisenä. En jaksa enkä koe enää tarvetta tutustua uuteen ihmiseen.”
