Viherpiha

Kippis kotimaiselle humalalle! Ainutlaatuiset maustekävyt antavat olutharrastaja Vesan juomiin jäljittelemättömän maun

1


Kippis kotimaiselle humalalle! Ainutlaatuiset maustekävyt antavat olutharrastaja Vesan juomiin jäljittelemättömän maun

Olutharrastaja Vesa Lindqvist saa vanhaa humalakantaa vaalimalla olueeseensa omintakeisen maun. Samalla hän säilyttää kotimaista kasvigeeniperintöä. Suomen lukemattomat vanhat humalakannat vain odottavat löytäjäänsä.
Teksti Anne Kärkkäinen
Kuvat Raija Kolehmainen

Helsinkiläinen Vesa Lindqvist innostui oluen valmistuksesta pari vuotta sitten. Juurta oli, sillä Vesa oli pannut sahtia mummonsa kanssa Lammilla, maineikkaassa hämäläisessä sahtipitäjässä.

Sahti ei Vesalle maistunut. Sen sijaan hän uppoutui oluenteon maailmaan ja perehtyi sen myötä humalaan, oluen perinteiseen maustekasviin.

Kunnianhimoinen oluenpano käsityönä kotona ja pienpanimoissa on lisääntynyt tällä vuosikymmenellä kuin hiiva vierteessä. Vierre on nestemäinen suodos, joka oluenvalmistuksessa saadaan mäskäyksen jälkeen olutta siilatessa.

– Hyvälaatuiset hiivat ja maltaat, huolellinen desinfiointi ja erityisesti vierteen keittäminen, Vesa luettelee onnistuneen oluen ainekset.

Vaimo johdatti humalan jäljille

Olutta valmistaessaan Vesa alkoi ihmetellä, miksi maustamiseen ei käytetä suomalaista humalaa. Humalalla tavoitellaan sekä suuta kuivaavaa katkeraa makua että hienompia vivahteita, aromia. Asian ääneen pohtiminen johti siihen, että hänen palstaviljelyä harrastava Kati-vaimonsa johdatti oluentekijän etsintäretkelle Hyötykasviyhdistyksen puutarhaan Annalan kartanon maille.

– Se oli epämääräinen mytty, Vesa kuvaa humalakasvustoa.

Hoitamattomanakin kasvi oli puskenut käpyjä. Niitä Vesa riipi ja keitti teen kokeillakseen katkeropitoisuutta. Maustekelpoisuus selvisi yhdellä hörpäisyllä.

– Puolitoista vuorokautta suu oli turtana.

Makuaineet kertyvät pieniin keltaisiin nystyihin. Käpy on kypsä oljenkeltaisena.

Vesa lähetti teen katkeroainepitoisuuden analysoitavaksi saksalaiseen humalalaboratorioon.

– Saksan teollisessa oluenvalmistuksessa alfahappoa pitää olla runsaasti, vähintään viisi prosenttia. Teessä oli alfahappoa 5,4 prosenttia.

Viljelyä sakon uhalla

Tymäkkä Annalan humala on peräisin tammisaarelaisesta humalistosta. Historiasta tiedetään, että juuri Tammisaaressa oli aikanaan arvostettuja viljelmiä, joiden humalia vietiin Ruotsiin 1700–1800-luvuilla.

Humala oli Suomessa pakosta tärkeä kasvi 1300-luvulta asti. Se oli kallista ja kysyttyä tuontitavaraa Saksasta. Humalaa käytettiin Ruotsi-Suomen sotaväen oluisiin. Ennen kylmäketjujen aikaa humala oli helposti pilaantuvan juoman säilytysaine, joka myös kirkasti oluen ja antoi sille tyypillisen maun.

Aineen kalleuden takia Ruotsin kassanvartija päätti, että humalaan ei uhrata valtion varoja, vaan jokaisen talollisen piti viljellä humalaa sakon uhalla. Oluen mausteella talot maksoivat veroja.

Pakkoviljelymääräys oli voimassa vielä Venäjän vallan aikaan vuoteen 1915 asti, vaikkakaan sitä ei enää valvottu.

Humala kiipeää korkealle

Vesa hoitaa Annalan humalaa ja on lisännyt sitä juurakosta mökilleen Keski-Suomeen.

– Minusta on tullut Annalan humalan kummi.

Hän on pystyttänyt köynnöksille tuen, joka on sovellus toisesta rakkaasta harrastuksesta, purjehduksesta. Kahden korkean salon varassa on vaijerisysteemi ja sisalnarut, joista köynnös pitää kiinni tiukasti kynsikarvoineen.

Mitä korkeammalle humala pääsee kiipeämään, sitä enemmän se tekee käpyjä.

Kaupallisilla humalatarhoilla tuet ovat 6–8-metrisiä. Jokaiseen tukeen ohjataan enintään pari vartta. Samaa määrää Vesakin suosittelee, sillä hänen tukensa painuivat toissa kesänä lengoiksi neljän tai viiden liaanin painosta.

Humalasato kerätään elo-syyskuussa, kun käpysuomut muuttuvat paperimaisiksi ja kullanvärisiksi. Pertun päivä 24. elokuuta on ollut ainakin Lammin seudulla perinteinen keruupäivä.

– Päällä kannattaa olla pitkähihaista, Vesa neuvoo.

Hän sai ensimmäisellä keruukerralla käsivartensa naarmuille karkeista varsista. Perinteisessä keruussa humala katkaistaan tyvestä ja temmotaan alas salosta. Vesan vaijerisysteemissä ylävaijeri päästetään kiinnityksestään ja sen jälkeen vaijeri tukinaruineen ja köynnöksineen lasketaan maahan.

Riipimisen jälkeen humalat kuivataan. Siihen käy kasvikuivuri tai esimerkiksi hyönteisverkkoritilät lattialämmityksellä varustetun lattian päällä.

– Kävyt ovat tarpeeksi kuivia, kun ne murenevat rutistettaessa.

Aromit säilyvät pakastamalla

Humalan aromit säilyvät pitkään, kun kuivat kävyt pakataan mustaan tyhjiömuovipussiin ja pakastetaan. Siitä todistaa Vesan Saison-olut, jota maistelemme Annalassa kuumana syyskesän iltapäivänä. Edellisen kesän humala leväyttää suuhun hedelmäisen makukirjon ja seuraavaksi tuntuu suuta suipistava katkeruus.

Kuten ruuanlaitossa, myös oluenpanossa käsityönä kunniassaan ovat raaka-aineiden vaihtelevuus ja erikoisuudet.

– Oluenvalmistuksessa pyrkimys tasalaatuisuuteen ja vakiointiin on mennyttä, Vesa sanoo ja pitää vahinkona, että suomalaista humalaa ei viljellä kaupallisesti.

Vanhaa kantaa vaalimalla olutharrastaja saa olueeseensa jäljittelemättömän maun. Samalla hän säilyttää kotimaista kasvigeeniperintöä ja -perinnettä. Mikä vivahteiden moninaisuus piileekään Suomen lukemattomissa vanhoissa humalakannoissa, jotka vain odottavat löytäjäänsä!

– Ei ole vertaista, Vesa makustelee Annalan humalan aromia.

Juttu on julkaistu alun perin Viherpiha-lehden numerossa 11 vuonna 2015.

Vesa maustoi Saison-oluensa parin vuoden takaisella humalalla.
Julkaistu: 12.10.2018