Helmikuisella viikolla neljä vuotta sitten entisessä kenkätehtaassa kävi hyörinä. Remontissa auttamaan saapuneet lisäjoukot tuumivat ensin, ettei tässä mikään kiire ole ennen kuin saivat tarkempaa tietoa. Muutto rakennukseen ei siintänytkään jonain lähitulevaisuuden viikonloppuna, vaan saman viikon lauantaina. Muuttamassa olivat Emilia ja Mikael Lanne, jotka olivat päättäneet tehdä ensimmäisen yhteisen kotinsa kankaanpääläiseen kenkätehtaaseen.

Remonttia oli tehty jo puolitoista vuotta, ja toive päästä jouluksi kotiin oli ollut kova. Muutto siirtyi kuitenkin joulusta helmikuulle, sillä kaikki haluttiin saada valmiiksi viimeistä listaa myöten. Emilia itki remonttiväsymystä joka päivä. ”Jaksa vielä vähän”, Mikael yritti tsempata.

Viimeisiksi päiviksi kaikki mahdolliset sukulaiset ja ystävät kutsuttiin apuun. Tekemisen meininki oli vahva, kun keittiötä asennettiin paikalleen. Kaiken keskellä ujelsi sirkkeli, jolla pätkittiin listoja oikean mittaisiksi.

Vielä muuttoa edeltävänä perjantai-iltapäivänä Mikael sai töihin viestin, ettei ilmanvaihtoa saada kytkettyä puuttuvan osan takia. Osa löytyisi vain monen sadan kilometrin päästä Helsingistä, ja liikkeen sulkemisaika lähestyi. Ilman toimivaa ilmanvaihtoa muutto siirtyisi jälleen. Alkoi armoton soitto­ralli Mikaelin pääkaupungissa asuville kavereille. Yksi heistä pääsi hakemaan osan täpärästi ajoissa ja toimitti sen Mikaelin tädille, joka oli lähdössä ajamaan vielä samana iltana Kankaanpäähän. Ilmanvaihto saatiin toimimaan.

Lauantaina, kun viimeinenkin lista oli paikallaan, sirkkeli kannettiin ulos. Mikaelin äiti Satu Lanne pyyhki seiniä remonttipölystä. Mikaelin kaverit alkoivat roudata huonekaluja Mikaelin äidin ja isän autotallista, jossa ne olivat olleet varastoituna pitkään. Optimistisen remonttiaikataulun takia huonekalut, kuten sohva ja ruokapöytä, oli toimitettu liian aikaisin. Laatikoita avattaessa ihmeteltiin, mitä kaikkea olikaan hankittu. Illalla avattiin viinipullo, ja Emilia itki taas, tällä kertaa onnesta.

Muuttopäivästä on kulunut neljä vuotta, ja vasta nyt pariskunnasta alkaa tuntua, että maali­sutiin voisi jälleen koskea. Välissä on eletty valmiissa kodissa rauhallisen remonttivapaata, joskin aktiivista elämää. Mikael on työskennellyt tilintarkastajana ja Emilia sotilaskodissa. Emilian suomenhevonen muutti omistajansa mukana Kouvolasta Kankaanpäähän, ja sillä teetettiin varsa. Kääpiö­bull­terrieri Nala tuli kotiin viimeisen remonttipuristuksen aikana. Viime syksynä perhe täydentyi Eino-vauvalla.

Kenkätehtaassakin on tapahtunut. Mikaelin vanhemmat Satu ja Markku Lanne ovat hiljakseen remontoineet tehdasrakennusta niin, että sinne valmistui juuri viisi 100–150-neliöistä asuntoa lisää. Yhteen valmistuneista asunnoista he muuttivat viime joulun alla. Perheen kolme aikuista lasta olivat kaikki muuttaneet jo omilleen, joten entinen koti, auto­tallin kanssa liki 500-neliöinen omakotitalo, alkoi tuntua turhan suurelta, varsinkin kun pari viettää kesät mökillä.

– Meillä ei ollut ensin tarkoitus ryhtyä tähän, mutta kun Mikael alkoi tehdä asuntoa, aloimme pikku­hiljaa tehdä viittä asuntoa. Neljä vuotta siinä kesti, Satu Lanne kertoo.

Apuna oli kirvesmies ja sähkö- ja putkityöt teetettiin ammattilaisella, mutta muut työt tehtiin itse.

Satu ja Markku pyörittivät aikanaan parikymmentä vuotta kodinkoneliikettä, mutta alkoivat siitä luovuttuaan remontoida asuntoja täyspäiväisesti. Työ on tarjonnut mukavasti vaihtelua jo kymmenisen vuotta. Aivan kenkätehtaan seinien sisällä he eivät viime vuosiakaan pysyneet, vaan sen ohella remontoitiin kolme muuta asuntoa.

Kiinteistöjen kunnostus taitaa tulla Mikaelille verenperintönä, sillä kenkätehdas ei ollut ensimmäinen ja ainoa remonttikohde. Mikael alkoi jo parikymppisenä kunnostaa kerrostaloasuntoja kotikaupungistaan, ja muutama remontti oli päällä yhtä aikaa kodin rakentamisen kanssa.

– Jos jotakin työvaihetta piti kotona odotella, ehti välissä remontoimaan sijoitusasuntoja, vaikkapa joulupäivänä maalaamaan seiniä, Mikael kertoo.

Jos joku olisi sanonut vuosia sitten Mikaelille ja Emilialle, että he asuvat vielä joskus entisessä tehtaassa, he eivät olisi välttämättä yllättyneet. Vaikka kaverit ympärillä rakensivat uusia taloja, parille oli suhteellisen selvää, että he remontoivat mieluummin vanhan. Mikael oli aina ihaillut vanhoihin tehtaisiin rakennettuja koteja ja vähän salaa haaveillut toteuttavansa sellaisen joskus itsekin.

– Mutta jos joku olisi kertonut, millainen työmäärä tässä on, olisin voinut vähän yllättyä, Mikael nauraa.

– Ei ehkä oltaisi ryhdytty tähän, jos olisi tiedetty, mitä on edessä, Emilia tuumaa.

Pariskunta hahmotteli kotinsa tehdasrakennuksen korkeampaan päätyyn. Museovirasto oli suojellut talon julkisivun, joten se piti säilyttää ennallaan. Ikkunoiden paikat määrittivät pitkälti tilajaon. Neljä huonetta olisi voinut mahtua tiiviimpiinkin neliöihin kuin 190 neliömetriin, mutta ikkunajaon ansiosta huoneista tuli suuria ja eteisestä pitkä ja leveä.

Ensimmäisessä luonnoksessa kadun puolelle suunniteltu sisäänkäynti jouduttiin siirtämään rakennuksen taakse, mikä oli loppujen lopuksi hyvä ratkaisu. Tuttu arkkitehti piirsi luonnokset puhtaaksi, ja kun rakennuslupa oli saatu, ajettiin kaivinkone rakennukseen sisään.

Kevyet väliseinät ja koko lattia purettiin. Vanha maa-aines vietiin pois ja tilalle tuotiin mursketta ja sepeliä. Alapohjarakenne tehtiin kapillaarikatkoineen kuten uudisrakennukseenkin olisi tehty. Ikkunoita puhkottiin lisää talon päätyyn ja takapuolelle sekä osa oviaukoista laitettiin umpeen.

Pienen paikkakunnan etuja oli, että Mikaelin tuttavapiiristä löytyi ammattilaisia tekemään tarvittavat sähkö- ja putkityöt. Miltei kaikki muu mahdollinen tehtiin itse.

– Kun ei tee rakentamista työkseen, ei ammattitaito ja nopeus ole samaa luokkaa kuin ammattilaisella, Mikael miettii.

– Jos olisi tehnyt kokopäiväisesti vain tätä tai ottanut työmiehiä tekemään, olisi homma voinut mennä nopeammin, mutta nyt ainakin tietää joka nurkan. Yritettiin tehdä kaikki laadukkaasti. Nyt kaikki on viimeisen päälle tehtyä, mistään ei oiottu, hän jatkaa.

Emilia ja Mikael ovat tyytyväisiä tekemiinsä ratkaisuihin. He halusivat säilyttää tiettyä tehdastunnelmaa, ja siinä onnistuttiin tiiliseinän, mikrosementtilattian ja mustan katon avulla.

Vanhassa tehtaassa ei ollut seinien lisäksi varsinaisesti mitään säilytettävää. Kenkätehdasaikojen jälkeen se oli toiminut muun muassa kehitysvammaisten työkeskuksena, ja vanha irtaimisto oli pääosin hävitetty. Keltainen pukukaappi saatiin kuitenkin pelastettua nykyiseen lastenhuoneeseen.

Rakentamisvaiheessa Emilia ja Mikael kyllä miettivät, että jokin muisto talon historiasta olisi hienoa saada kotiin esille. Pari penkoi vinttiä, mutta edes vanhoja kengänlestejä ei löytynyt.

Jyllin kenkätehtaan historia linkittyy Mikaelin perhehistoriaan, koska hänen pappansa Pauli Lanne on toiminut aikanaan 1960-luvun tienoilla tehtaassa konttoripäällikkönä.

Juuri ilmestyneestä historiikista Suutareiden vuosi­sata – Kankaanpään jalkineteollisuuden tarina löytyi kuva papasta konttorissaan. Kankaanpäässä on ollut vuosikymmeniä sitten vireä jalkine­teol­lisuus, kun kenkiä valmistettiin parhaimmillaan 1960-luvulla jopa 50 yrityksessä. Toki suurin osa näistä oli pieniä perheverstaita. Vuonna 1959 valmistunut Jyllin kenkätehdas oli muutaman muun ohella yksi suurimmista, ja se työllisti useita kymmeniä ihmisiä. Se oli ensimmäinen nykyaikainen koneellistettu tehdas Kankaanpäässä. Omistajan kerrotaan sanoneen, että tehtaassa valmistettu miesten jalkine oli ”paremman luokan kenkää, ei monttumiehen kenkää”. Tehdasta oli tarkoitus laajentaa vielä puolet suuremmaksi, mutta se joutuikin omistajan perhe­syistä lopettamaan toimintansa jo vuonna 1972.

Nyt Lanteen suku jatkaa tarinaansa kenkätehtaassa. Emilia kertoo jo tottuneensa siihen, että appivanhemmat pyörivät lähellä joka päivä.

– Siihen on vähän nyt tottumista, että joku vaikkapa vie iltaisin roskia, kun kiinteistössä ei ole asunut moneen vuoteen muita. Mutta kiva, kun on muutakin elämää. Asunnot menivät juuri myyntiin ja jännityksellä odotamme, millaisia naapureita saamme, Mikael sanoo.

– On kiva muuttaa samaan taloon, varsinkin, kun saimme ensimmäisen lapsenlapsen. Asuimme 15 vuotta ihan keskustassa, ja nyt tulimme vähän sivummalle. Tästä lähtee kivat metsämaastot, Satu miettii.

Uusi koti on nyt ihanteellinen, ja kun Mikaelin nuoremmat sisarukset tulevat kyläilemään Porista ja Tampereelta, heillekin on omat makuuhuoneet vanhempien kodissa. Silloin on koko suku saman tehtaan katon alla.