Vene tömähtää rantaan, ja paimenkoira Oba katoaa kasvillisuuden sekaan. Pian se palaa ja ohjaa lammaskatraanveneeseen. Saaristolaislampaat ovat tottuneet liikkumaan vesillä. Niitä kuljetetaan kesällä saaresta toiseen vihreämmän ruohon perässä. Nyt suuntana on kotiranta Stentorpin lammastilalla Paraisilla, Turun saaristossa.

– Lampaat ovat osa perhettä, sanoo Jill Christiansen, 72, ja rapsuttaa kesänvietosta kotiin palaavia eläimiä.

Näin syksyllä on aika keritä lampaat. Jill kutsuu värillisten suomenlampaidensa villaa ”ruskeaksi kullaksi”. Sen arvostuksen nostaminen on ollut hänen elämäntyönsä ja vienyt naisen puhumaan alan kongresseihin Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin.

Kotitilallaan Jill suunnittelee villasta käsin kudottuja neuleita. Niissä on samaa maanläheistä kauneutta kuin syksyisessä saaristossa.

Lammastilan satavuotias jugendhuvila seisoo rehevän kasvillisuuden keskellä ja tuijottaa merta. Avarissa huoneissa soi klassinen musiikki.

– Rakastuin Stentorpin henkeen heti sen nähdessäni. Olen selluloosainsinöörin tytär ja asuin lapsuuteni eri tehdaspaikkakunnilla. Tänne halusin juurtua, Jill sanoo.

Hän on asunut tilalla 35 vuotta. Perhe muutti Jillin silloisen aviomiehen työn vuoksi Paraisille. Neljäs lapsi oli vasta syntynyt, ja Jill halusi olla enemmän läsnä lapsilleen ja tarjota heille vahvemman yhteyden luontoon. Hän itse kaipasi syvempää elämänmuutosta.

Kemistiksi valmistunut Jill oli työskennellyt elintarviketeollisuudessa kymmenen vuotta. Työ ei enää tuntunut merkitykselliseltä. Ajatus villayrityksestä kypsyi hiljalleen.

– Olen neulonut koko ikäni ja pidin kesälampaita. Mitä enemmän suunnittelin neuleita ja olin lampaiden kanssa, sitä onnellisemmaksi tulin.

Päätös omistautua suomenlampaiden villalle oli radikaali. Suomessa kasvatettiin lampaita niiden lihan vuoksi, ja villan arvostus oli vähäistä. Moni muisti yhä pula-ajan pistävät villa-asut, ja materiaaliin liittyi köyhyyden stigma.

Jillin piti hakea oppia Tanskasta ja Ruotsista, jonne oli viety suomenlampaita niiden villan pehmeyden vuoksi.

– Kyllä se ärsytti. Meillä on hieno rotu ja upea raaka-aine, mutta kotimaassa sitä ei arvostettu, hän puuskahtaa.

Kun suomenlampaan villaan kiinnitetään jalostuksessa huomiota, saadaan erityisen pehmeää ja kiharaa, hienovillaksi kutsuttua villaa. Se vetää vertoja maailmankuululle merinovillalle. Lihalampaiden jalostuksessa villa on ollut toisarvoista, ja siksi se on usein karheaa ja kovaa.

Kaupungista tullut kemisti oppi lampuriksi tekemällä, ja usein erehdyksen kautta. Kokeneempien ammatinharjoittajien ja käsityöläisten apu oli tärkeää.

Jill pitää lammasta paikallaan, ja avopuoliso Heikki Vendelin, 68, keritsee villaa. Yhteistyö on saumatonta eikä vaadi sujuakseen neuvottelua. Eläimet luottavat heihin.

– Olin ikuinen poikamies, mutta Jill kesytti minut. Elämään tuli syvyyttä, sanoo Heikki, joka on ollut tilan isäntänä 17 vuotta.

Heikki työskenteli läheisellä kalatalousoppilaitoksella ja tuli Stentorpiin lampaita katsomaan. Tilalta löytyikin Jill. Tämä oli tuolloin jo eronnut ja lunastanut tilan itselleen.

Stentorpista tuli pian myös Heikin koti ja elämäntehtävä. Nykyisin hän on lampaiden pääasiallinen hoitaja.

– Olen hoitanut sukutiloilla eläimiä jo nuorena ja pitänyt aina koiria. Yhteys eläimiin syntyi luontevasti.

Stentorpissa on noin 50 lammasta. Katras on pieni, sillä massatuotantoon ei tähdätä. Kaikki tehdään käsin, ja lampaat tunnetaan nimeltä. Jokainen on oma persoonansa: yksi on hellyydenkipeä, toinen itsepäisempi. Ennen kaikkea lammas on laumaeläin. Yksin se ei voi elää.

Jill ohjaa seuraavan karitsan kerittäväksi. Villa irtoaa sulavasti. Kesä saarilla on tehnyt hyvää, ja villa on tuuheaa.

– Kemistin koulutuksesta on ollut hyötyä. Olen kiinnostunut villan värien ja kuidun periytyvyydestä, Jill kertoo.

Suurin osa lampaista on ruskeita. Maailmalla on kuitenkin eniten kysyntää valkoiselle villalle, sillä se on helppo värjätä. Teollisuus onkin hylkinyt mustat ja ruskeat lampaat sukupuuton partaalle.

– En värjää mitään keinotekoisesti. Yhdistelemällä eriväristen lampaiden villaa saa monia kauniita sävyjä, Jill sanoo.

Työ sitoo lampurit kotitilalle suurimmaksi osaksi vuotta. Kesällä lampaat ovat saaressa, mutta silloin tila avataan vieraille. Pihassa on muutama lammas, myymälä ja rannassa tunnelmallinen vuokramökki. Vieraille tarjotaan kahvia ja kotona leivottuja kakkuja.

– Olemme aina valmiustilassa. Lasten ollessa pieniä se oli raskasta ja vaati koko perheen mukanaoloa. Toisaalta saamme tavata hienoja ihmisiä, Jill pohtii.

Aina elämä Stentorpissa ei ole ollut helppoa, ja etenkin yrityksen alkuvaiheissa taloudellinen epävarmuus aiheutti Jillille unettomia öitä.

– Eettisyys, ekologisuus ja käsityö olivat keskeisiä arvoja, enkä halunnut tinkiä niistä. Niiden varaan tuotteiden maine rakentui, Jill sanoo.

Intensiivisintä lampaiden hoito on helmi- ja maaliskuussa karitsoinnin aikaan. Silloin Heikki käy lampolassa neljän tunnin välein yötä päivää.

– Olemme molemmat 1940-lukulaisia ja tottuneet työntekoon. Päällimmäinen tunne elämästä ja työstä tilalla on kiitollisuus, Heikki sanoo.

Vapaa-ajalla Jill ahmii kirjoja ja laulaa kuorossa. Yhdeksän lastenlasta ovat suuri ilo. Heikki käy kalaverkoilla joka aamu ja pelaa shakkia.

Kesällä pyöräillään ja talvella hiihdetään. Jos jää on paksu, Heikki vetää jalkaan retkiluistimet. Nuorempana hän harrasti laskuvarjohyppyä.

Keväällä Jill istuttaa puutarhan ja kasvimaan täyteen: porkkanaa ja persiljaa, palsternakkaa ja ruusuja. Satoa tärkeämpää on istuttamisen ilo ja haave kukoistuksesta.

Nyt kurjet lentävät suurina auroina meren yllä. Vuodenajat rytmittävät elämää, ja työtä tehdään sään armoilla. Esimerkiksi kerintää ei voi tehdä sateella.

Iltapäivällä Jill tarttuu kutimiin. Valtaosan Stentorpin neuleista tekevät palkatut neulojat, mutta Jill viimeistelee yhä neuleet ja tekee huiveja sekä myssyjä.

Huvilan vanhassa viinikellarissa on Jillin tuotteiden näyttely ja myymälä. Täältä saa turkisliivejä ja -töppösiä sekä villahuiveja ja -lapasia. Villapaidat ovat silti tärkein tuote. Niissä toistuvat saariston ja luonnon kuviot: kalat ja linnut, purjeveneet ja porot. Toisissa neuleissa kuviointi on abstraktia, ja Jill ammentaa inspiraation myyteistä.

– Villa on vanha materiaali, joten haluan suunnitella ajattomia neuleita. Kalevala ja muut myytit kiinnostavat. Usein herään aamuyöllä mieli kirkkaana ja saan inspiraation.

Ajattomuuteen on toinenkin syy: villapaita on iso investointi. Käsin kudottu neule maksaa noin 400 euroa, ja moni säästää sitä varten vuosia. Paita kestää lähes ihmisiän.

Neuleiden pinta on rasvainen. Kun villaa ei käsitellä kemikaalein, siinä säilyy lampaiden luontainen lanoliini. Se suojaa ja puhdistaa neuletta sekä tekee siitä vettä hylkivän. Iso osa myynnistä tapahtuu kotitilalla, ja lisäksi neuleita myydään Helsingissä käsityöliike Oma puodissa sekä Norjassa. Syksyllä käydään markkinoilla ja messuilla. Vuoden kohokohta ovat joulumarkkinat Lyypekissä. Sinne Jill ja Heikki ovat ajaneet pakettiautolla siitä saakka, kun tutustuivat. Saksassa kauppa käy, ja kotimatkalla vieraillaan lampuriystävien luona Euroopassa.

– Lampurit ovat luonnonläheisiä ja sielukkaita ihmisiä. Me olemme yhtä suurta perhettä, Heikki kertoo.

Moni on tullut alalle kuperkeikan kautta työskenneltyään ensin insinöörinä, opettajana tai matemaatikkona. Yksi ystävä jatkaa Ranskan Alpeilla keskiaikaista kehräämöä, toinen on tehnyt kirjan sadan eurooppalaisen lammasrodun villasta ja kolmas matkusti Yhdysvalloista Suomeen vain suomenlampaan villaan perehtyäkseen.

Tilan perustamisen jälkeen villan arvostus on ollut nousussa. Eettisyys ja lähituotanto kiinnostavat.

Lampaallakin menee hyvin, ja niitä on Suomessa noin 150 000. Liha on yhä päätuote, mutta hienovillan tuotantoakin on.

Euroopan unionin rahoittama Fine Finwool -hanke oli merkittävä käännekohta 1990-luvun lopulla. Jill oli mukana hankkeessa, jossa suomalaisille lampureille opetettiin hienovillan lajittelua ja tunnistusta.

– Suomessa on eletty kauan murroskautta. Pehmeät arvot vahvistuvat, ja käsityöläisyyttä sekä laatua arvostetaan uudella tavalla, Jill pohtii.

Ikänsä puolesta Jill ja Heikki voisivat jäädä eläkkeelle, mutta heillä ei ole aikomusta muuttaa elämäänsä. Se on hyvää juuri näin. Lampaat tuovat elämään mielekkyyttä.

– Työ ei käy raskaaksi, sillä kaiken voi tehdä omaan tahtiin, Jill sanoo.