Nyt Miia asuu maaseudulla vuonna 1928 rakennetussa 100 neliön omakotitalossa, jota hän kutsuu kartanoksi. Pihapiirissä on myös puuliiteri, autotalli- ja varastorakennus.

En ole ikinä potenut vauvakuumetta, mutta vajaa viisikymppisenä kesällä 2014 minuun iski talokuume. Pikkukaksiossani ei ollut edes parveketta. Halusin työntää käteni multaan, kasvattaa narsisseja, grillata possunribsejä ja maata riippukeinussa omenapuun alla. Halusin saunoa ja katsella takkatulta. Halusin oman talon!

Katselin netissä myytäviä taloja, kunnes maaliskuussa 2015 sinne ilmestyi vanha mansardikattoinen talo – tietysti Lohjalla. Se tuntui heti kodilta. Mitä siitä, että ulkomaali hilseili ja saunaosasto olisi uusittava? Oli kuitenkin valkeaksi maalattua hirsiseinää, varaava takka, tilaa isolle ruokapöydälle ja puutarha vanhoine omenapuineen. Vappuna myin Helsingin-kotini ja toukokuun lopussa pääsin muuttamaan. Osa ystävistäni piti minua umpihulluna. Mielitiettynikään ei halunnut asua maalla, mutta lupasi toimia tarvittaessa neuvonantajana.

Alkajaiksiksi taitava timpuri rakensi talon taakse aurinkoterassin, jossa kesäaamuisin hörppään kahvini yöpaitasillani.

Tänä kesänä varastorakennuksen seinustalle, ilta-auringon puolelle nousi pienempi skumppaterassi. Yläkertaan tuli kaksi huonetta lisää ja pesutilat saivat uudet pinnat. Kaksi vuotta sitten koitti isoin urakka: ulkoseinien maalaus. Unelmani on nyt vaaleanpunainen, vaikka maalari ensin kauhisteli valitsemaani talon ulkoväriä. Aloin kutsua taloani Kartanoksi. Itse olen tietysti Kartanon neiti ja mielitiettyni sen pehtoori.

Suurin osa on kierrätystavaraa. Esimerkiksi keittiön klaffipöytä on huutokaupasta – se odotti uutta tulemistaan ullakolla. Terassin korituoli on Annikki-tädiltäni, jonka mielestä Kartanon fröökenillä on oltava korituoli. Räsymatot ovat vanhempieni kotoa. Keittiöpöydän pitsitabletit löysin Tallinnan kirpputorilta viidellä eurolla.

Puutarha oli päässyt villiintymään, ja hankintalista oli loputon: ruohonleikkuri, kottikärryt, lapio, harava, työkalupakki… Autokin oli ostettava. Ruokakauppa on kahden kilometrin päässä harjun laella, ja Helsingissä käyn töissä pari kertaa viikossa. Ensimmäiseksi hankin kuitenkin ruusukupit, koska ajattelin, että kyllähän Kartanossa pitää kukkakupit olla.

Eräänä yönä välikatossa kuului rapinaa. Hiiriä! Onnistuin virittämään perinteisen loukun, mutta littanan vainajan näkeminen siinä järkytti silti. Sitten tulivat pakkaset ja vesiputket jäätyivät. Olin jo vaipumassa epätoivoon, kun pehtoori kurvasi pihaan ja laittoi kuumailmapuhaltimen talon alle. Kohta vesi juoksi taas.

Riivin, haraan ja möyhennän. Vuohenputkista tuli varsinainen riesa. Ne piti kaivaa talikolla pois juurineen. Vanhojen omenapuiden karsimiseksi oli hankittava moottori- ja oksasaha. Pihlajakoi tuhosi ensimmäisen sadon, joten noukin hämärtyvissä illoissa rupisia raatoja tunkiolle. Linnut veivät kirsikat. Mutta kriikunat, luumut, viinimarjat ja viiniköynnöksen rypäleet säästyivät tuholaisilta. Innoissani pakastin ja hillosin niitä. Hillopurkit löytyivät avaamattomina kaapista seuraavana keväänä. Rikkaruohojen alta löysin ilokseni pionit, ruusupuskat ja jopa kivetyt kukkapenkit. Muutama vuosi sitten en edes tiennyt, mikä on perenna.

En ole päivääkään katunut talon ostoa! Oli ihanaa syksyllä laitella kynttilälyhtyjä pihalle ja haravoida. Nukun hyvin, kun saan puuhastella raittiissa ulkoilmassa.