Kaunis koti ei automaattisesti tarkoita sisäistä rauhaa

Tajusin hiljattain, etten olekaan keski-ikäinen maalaisukko, jonka elämä on asettunut lopulliseen uomaansa. Ehkä te jo tiesitte tämän, mutta itse havahduin siihen, että välillä tuntui kuin eläisin jonkun muun elämää.

Olemme puolisoni kanssa nyt asuneet kolme vuotta talossamme, jota myös Muumitaloksi kutsutaan. Lempinimi johtuu talon väristä ja siitä, mitä se edustaa: lämpöä ja turvaa. Toisaalta asumme kuulemma Smurffikylässä, sillä muutamaa harmaata lukuun ottamatta kotikadun muutkin talot ovat sinisiä. Meno on melko idyllistä, enkä voi tarpeeksi alleviivata, kuinka hyvin viihdyn kodissamme, tässä Itämereltä ja kangasmetsältä tuoksuvassa lapsuuteni maisemassa. Mutta idylli ei ole ilmaista.

Viime keväänä ajoin pihaan ties kuinka monetta kertaa auto täynnä kasveja, multasäkkejä, lannoitteita ja puutarhatilpehöörejä. Yhtäkkiä tunsin täydellistä voimattomuutta. Oliko tämä kaiken vaivan, rahan ja varsinkin ajan arvoista?

Katsoin autoni taustapeiliin ja esitin itselleni kysymyksiä. Miksi en ole seikkailemassa luontopolulla tai suurkaupungin sykkeessä nauttimassa kuivasta valkoviinistä ystävien kanssa? Miksi sekä puolisoni että minä vietämme kaikki vapaapäivät tässä pihapiirissä?

Koti ja piha olivat vallanneet paitsi lompakkomme, myös mielemme ja kalenterimme. Valmiin talon hankkimisessa on toki monta hyvää puolta: se on ekologisempaa kuin uuden pystyttäminen, puhumattakaan rakentamisen vaivasta ja monesti yllättävistä kustannuksista. Talomme on kuitenkin 20 vuotta vanha, ja edessä on maalämpöpumpun uusiminen ja märkätilojen sekä keittiön remppa. Kuinka paljon meidän kannattaa muokata kotia mieltymystemme mukaan? Tai pikemminkin: mitkä ratkaisut olisivat sellaisia, joiden kanssa voi elää?

Pikkuhiljaa ymmärsin, että ongelma ei ollut se, mitä tein kodin eteen, vaan kaikki se, mitä kaikkea jätin tekemättä itseäni varten. Tajusin, että kaikki tekemiseni oli pyörinyt tuloksellisuuden ympärillä. Oli saatava asioita valmiiksi sekä kotona että töissä.

Niinpä olen kuluneen puolen vuoden aikana tehnyt kaikenlaista puhtaan elämänilon nimissä. Olen käynyt ulkona syömässä, tanssinut, käynyt elokuvissa ja teatterissa, ostanut hävyttömän kalliin laukun ja matkustanut 24 tunnin varoitusajalla Barcelonaan. Olen tavannut ystäviä, joita olen laiminlyönyt aivan liikaa, ja ennen kaikkea ollut itseni kanssa. Ja kuunnelkaas tätä: olen myös hankkinut personal trainerin, sillä suhde itseen on myös kehollinen ja haluan pitää itsestäni parempaa huolta. Ehkä minulla sittenkin on keski-iän kriisi.

Aktiivinen ja sosiaalinen elämä matkusteluineen ja seikkailuineen ei tietenkään ole vastakohta omakotitaloelämälle. Voi valita molemmat. Mutta nyt ymmärrän, että kaunis koti ei automaattisesti tarkoita sisäistä rauhaa.

Ja mitä tulee keski-ikäisyyteen, se on pikemminkin mentaliteetti kuin ikä. Niin nuorena kuin vanhana voi kangistua kaavoihin ajatellen, että tällaista tämä elämäni sitten on. Toisaalta voi milloin tahansa tehdä uusia valintoja, löytää suunnan tai priorisoida uudelleen.

Ainakin kannattaa tasaisin välein edes kysyä, elänkö minun elämääni.

Christoffer Strandberg ajoi pihaan auto täynnä multaa ja pelästyi keski-ikäisyyttään.