Puun voi istuttaa kolmella tavalla, mutta toimivin niistä on se kaikkein helpoin
Peltotontti ei muutu metsäpuutarhaksi hetkessä. Toimituspäällikkö Katri Jaalamaa on oppinut, että joskus puutarhassa paras tulos voi tulla minimivaivalla.
Facebook muistutti minua päivityksestä, jonka olin kirjoittanut 2010 (se oli silloin, kun postaus aloitettiin omalla nimellä): ...hautaa urbaaniutensa rippeet vanhaan peltomaahan.
Olimme muuttaneet talvella, ja menossa oli minun ja savimaan ensimmäinen yhteinen kesä. Tontti ei ollut haaveideni metsäpuutarha, mutta äkkiäkös se tästä, ajattelin. Saa nauraa.
olen oppinut, että on kolme tapaa istuttaa puu. Ensimmäisessä luotetaan moukan tuuriin. Kaivetaan pieni mutta tiukkarajainen kuoppa, tuikataan sinne taimi ja multaa, kastellaan jos muistetaan. Osa taimista selviää, osa ei.
Toisessa on jo yritystä. Kaivetaan enemmän leveyttä kuin syvyyttä ja möyhitään maa kompostin, lannoitteen, mahdollisen kalkin, hiekan ja soran kanssa. Kastellaan, avataan hellästi juuria, muotoillaan matala kumpu, muistetaan juurenniska ja tukikepit, kastellaan taas. Kitketään rikat, toivotetaan pitkää ikää, pyydellään olosuhteita anteeksi ja vakuutellaan, että kyllä se iloksi muuttuu. Osa taimista antaa anteeksi, osa mököttää pysyen ehkä ikuisesti ostopituudessa. Ja: ei, kaikki eivät selviä.
”Tänä kesänä ilahduin erityisesti terhakkaasta tammiyllätysvauvasta.”
Se paras tapa? Ei pidä tehdä yhtään mitään.
Vuosi vuodelta olemme jättäneet isomman kaistaleen pihan reunoja ajamatta niittykukkien toivossa. Seuraa ihme! Itsekseen maasta ponnistavat puut ovat nopeakasvuisempia ja sitkeämpiä kuin yksikään taimistosta raahaamaani tyyppi.
Työkseni jää hipsiä varovasti, etten tallaa ketään. Ai tähänkin haapa? No sehän sopii. Tänä kesänä ilahduin erityisesti terhakkaasta tammiyllätysvauvasta. Uskon, että luonnontaimet ovat pihallamme kuin kotonaan, koska ovat itse paikkansa päättäneet. Nyökkäilen sille, teinhän saman valinnan.
