Kiva tavata, ruutubyysat! Marie Kondo ei koskaan ehtinyt vaatekaappiini – ja hyvä niin
Kivat ruutuhousut kiinnittivät Kotivinkin toimituspäällikkö Katri Jaalamaan huomion kirpparilla. Sitten hän tajusi, että niissä on jotain tuttua.
Huomasin ne heti, kun olin astunut sisään kirpparille. Rekissä roikkuvissa housuissa oli kiva, kotoisa ruutukuosi ja lämpöiseltä tuntuva villasekoitekangas. Aika kivat! Olin jo nappaamassa housut sovituskoppiin, kun tajusin, miksi ne näyttävät tutuilta – minulla on täsmälleen samat housut jo omassa kaapissa!
Ostin ruutukuosiset housut parikymppisenä Lontoosta. Elettiin vuosituhannen alkua, ja olin nostanut hitusen opintolainaa päästäkseni reissuun.
Kuvan alla albumissa lukee ”Uudet byysat”. 24:n tai 36:n kuvan filmirulla oli tietysti teetetty paperikuviksi ja kansioitu hartaudella.
Matkasta on ystävän ottama kuva, jossa pötkötän kaupunkipäivän jälkeen ruutuhousut jalassa erittäin halvan ja melko nuhjuisen hostellin kerrossängyllä. Kuvan alla albumissa lukee ”Uudet byysat”. 24:n tai 36:n kuvan filmirulla oli tietysti teetetty paperikuviksi ja kansioitu hartaudella.
Kotona oli pakko tarkistaa tilanne. Siellähän ne roikkuivat, ylimmällä henkaririvillä vähän jo pölyttyneinä. Vedin housut jalkaan ja kädet taskuihin: toisessa taskussa oli pari pinkkiä hiuspampulaa. Olen siis käyttänyt pöksyjä vielä, kun tyttäreni olivat pieniä yli kymmenen vuotta sitten. Nyt vyötärö vähän kiristää, mutta siitä voisi ehkä päästä ihan vain nappia siirtämällä.
Olen minäkin Marie Kondoni lukenut ja suunnitellut täysimittaista interventiota kaappien kätköihin. Ja jollain toisella kerralla ihastunut kikkaan, jossa poistettavat vaatteet valitaan kääntämällä kaikki henkarit ensin nurin ja takaisin oikein päin vasta, kun vaate on seuraavan kerran päätynyt käyttöön.
Mutta Lontoon byysissa on ollut jotain, joka on saanut minut jättämään ne rauhoitetulle vyöhykkeelle. Mitäköhän muita aikamatkoja siellä piilee?
