Opin kantapään kautta, että tavaroiden karsimisessa tarvitaan tunteen lisäksi järkeä

Elän arkeani lenkkareissa, puutarhasandaaleissa ja kumppareissa. Ihmisten ilmoille valitsen useimmiten tennarit: matalat, mukavat, helpot, ja käyvät melkein kaikkeen. Sitten tuli eteen tilaisuus, johon kaipasin jotain hitusen ryhdikkäämpää.

Kurkkasin siis vaatekaappini herkkukätkölle. Alahyllyn perällä lepäävät kenkälaatikoissa ne, joita ei eteisessä tarvita. Mielessäni oli ihan tietyt kengät vuosien takaa. Ne, jotka ovat monella tavalla maltilliset: siistit mutta mukavammat kuin korkkarit, riittävän matalat ja leveät, jotta niissä viihtyisi koko päivän.

Laatikoista löytyikin monta vanhaa tuttavuutta. Paksukorkoiset ja huikean korkeat pääsivät ysärillä kanssani ensimmäisen kerran katsomaan oopperaa. Mustissa teräväkärkisissä korkkareissa menin ristiäisiin, joiden päätähti pääsi tänä keväänä ylioppilaaksi. Siroissa ballerinoissa olisi kaikki kohdallaan – paitsi kopina, joka vie pitkän päivän aikana järjen ja johon uudet kantalaput eivät auttaneet. Ja punaiset korkkarit: niissä tanssin hyvän ystäväni häitä täydellisen lämpimänä kesäiltana. Mutta etsimäni maltilliset avokkaat pysyivät kadoksissa.

Aloin miettiä vaihtoehtoja. Onko mahdollista, että olen kertakaikkiaan unohtanut ne johonkin? Olisiko niihin tullut jokin mystinen vika, joka on saanut minut heittämään ne pois? Lopulta oli myönnettävä, että olen tainnut pitää paria niin mitäänsanomattomana, että olen tullut karsineeksi sen jossain siivoushuumassa.

Kokemuksen jälkeen olen kehittänyt karsimiseen säännön: älä ikinä luovu siitä, mitä on vain yksi. Kaapissa on ehkä ihan hyvä olla yhdet vähän tylsät avokkaat.