Kuulin Radikaaleista ristipistoista ensimmäisen kerran noin kahdeksan vuotta sitten. Järjestin itse tuolloin queer-­feminististä toimintaa, kuten graffiti­työpajoja, keikkoja ja ­bileitä, joissa tuotiin esiin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia. Kaverini alkoivat järjestää ristipistoja, ja lähdin mukaan kokeilemaan. Nyt olen ollut mukana pyörittämässä toimintaa viitisen vuotta.

Radikaalit ristipistot ovat feminististä aktivismia, jonka tarkoitus on nostaa käsityön arvostusta taidemuotona ja yhteiskunnallisesti kantaaottavana toimintana. Samalla se pohtii, millaisia muotoja feministinen aktivismi voi ottaa.

Kuka tahansa voi perustaa Radikaalit ristipistot -ryhmän. Sellaisia on eri puolilla Suomea. Tapaamisissa jokainen voi edistää työtään. Helsingissä pyrimme siihen, että omia välineitä ei tarvitse välttämättä olla. Olemme saaneet lankoja, kankaita ja neuloja materiaali­lahjoituksina. Ristipistoja ei tarvitse osata tehdä entuudestaan, vaan jaamme taitoja toisillemme.

Toiminnan radikaalius tulee siitä, että tekemisessä ei tuijoteta ohjekirjoja, vaan jokainen saa tehdä, mitä haluaa. Samalla työt voivat ottaa kantaa. Käsityö on pehmeä tapa kritisoida normeja ja käytäntöjä. Itse olen kommentoinut töilläni esimerkiksi kehonormeja ja sukupuolistereotypioita.

Ennen kaikkea Radikaalit ristipistot ovat hyvä tapa kokoontua yhteen. Sillä tavoin toiminta rinnastuu entisaikojen ompeluseuroihin. Ne olivat kokoontumisen paikkoja, joissa voitiin puhua yhteiskunnallisista ja henkilökohtaisista asioista turvallisessa ympäristössä.

Kun itse lähdin toimintaan mukaan, en ollut vuosiin tehnyt käsitöitä. Pian kuitenkin huomasin, että olen ristipistoissa aika hyvä. Se on yksinkertainen ja lähestyttävä tekniikka, jolla saa nopeasti jotain omaa aikaan.

Ensimmäisessä työssäni käytin valmista ristipistomallia, jossa oli pupun kuva. Kirjoitin siihen ”Pupuja ei natseja”. Hiljalleen tajusin, että voin käyttää töissä myös luovuuttani. Näin tyylini lähti poliittisempaan suuntaan.

Osa harrastajista haluaa tehdä voimaannuttavia ja kannustavia ristipistoja. Omissa töissäni taas toistuvana teemana on yhteiskunnallinen viha. Kritisoin sosiaalisia normeja. Teokseni ovat aika sarkastisia ja negatiivisia.

Näen, että ristipistot ovat hyvä väline vihaisten ajatusten käsittelyyn. Kun työstän teosta fyysisesti ja ajatus muodostuu kankaalle, pystyn käsittelemään sitä ja päästämään siitä irti.

En tee ristipistoja yksin kotona vaan ainoastaan tapaamisissa muiden kanssa. Silloin kerron ajatuksistani myös muille. Tämäkin on jossain määrin terapeuttista. Tunteiden jakaminen on helpottavaa.

Olen tehnyt ristipistotöitä kavereilleni ja perheenjäsenilleni lahjoiksi. Huoneentaulujen lisäksi olen kirjonut tekstejä kangaskasseihin ja vaatteisiin. Isolla porukalla olemme myös tehneet tilaustöinä ristipistograffiteja. Niitä voi tehdä matonkuteista verkkoaitaan tai kanaverkkoon, joka kiinnitetään paikalleen nippusiteillä.

Olen suunnitellut sitäkin, että voisin tehdä ristipistoilla demobannerin mielenosoituksiin. Viestin pitäisi olla sellainen, että se käy vähän jokaiseen tilaisuuteen. Ehkä voisin kirjoa jättimäiseen kankaaseen suurilla kirjaimilla EI.

Ekologisuus on minulle keskeinen arvo. Pyrin kuluttamaan mahdollisimman vähän. Olen jo vuosia ostanut vaatteeni käytettyinä, eikä meillä kotona ole yhtään uutena ostettua huonekalua. Usein minusta kuitenkin tuntuu, etten voi isosti vaikuttaa esimerkiksi siihen, miten nykyinen elämäntapamme vaikuttaa ekosysteemiin. Vierestä katselu tuottaa avuttomuuden tunnetta ja hätää. Jos sitä ei saa kanavoitua mihinkään, se muuttuu ahdistukseksi.

En käy paljon mielenosoituksissa, koska koen suuret ihmismassat voimakkaasti ja se saattaa alkaa ahdistaa. Haluan kuitenkin vaikuttaa. Minulle käsitöiden tekeminen ja kirjoittaminen ovat sopivia keinoja. Ne ovat hiljaisia, mutta eivät missään nimessä äänettömiä.

Koulussa käsityö oli lempiaineeni. Kun kasvoin aikuiseksi, käsillä tekeminen jäi vähemmälle. Joka vuosi neuloin kuitenkin jotakin.

Koronan myötä käsityöläisyyteni nousi taas vahvasti pintaan. Halusin oppia eri tekniikoita paremmin, ja aloin suorittaa käsityön taiteen perusopintoja. Korjaamisesta innostuin, kun Taitoliitto nosti paikkaamisen ja parsimisen vuoden 2021 käsityötekniikaksi.

Aloin etsiä tietoa ja inspiraatiota korjaamiseen Instagramista. Löysin kotimaisia ja ulkomaisia korjaajia erilaisilla hakusanoilla, kuten visiblemending ja paikkaaminenjaparsinta. Yksi ensimmäisistä korjaamistani vaatteista oli poikaystäväni vanha villapaita. Siihen oli skeitatessa tullut parikymmentä reikää. Niitä korjatessani opin parsimisen eri tekniikoita.

Alkuvuodesta 2022 aloin itsekin postailla Instagramiin omia korjaustöitäni. Samoihin aikoihin huomasin, miten eräs helsinkiläinen korjaaja postasi ajatuksen korjauskahvilasta. Sinne ihmiset voisivat tulla korjaamaan omia vaatteitaan yhdessä muiden kanssa.

Ei mennyt kauan, kun aloitimme kuukausittaiset kokoontumiset kauppakeskuksen vapaakäyttöisessä tilassa. Nyt Korjauskaupunki-yhteisömme on kokoontunut jo puolentoista vuoden ajan joka kuukausi. Opimme toinen toisiltamme korjaamisesta ja muista kestävän elämän valinnoista.

Korjausyhteisöstä saan turvan ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Lisäksi näen, miten kuluttaminen vähenee ja maailmasta tulee yksi vaate kerrallaan ehjempi. Jokainen roskikselta välttynyt ja käyttöön takaisin päätynyt vaate on pois tekstiilijätepinoista, joista yksi kuulemma näkyy Chilen aavikoilta avaruuteen asti. Tuntuu, että teen jotain konkreettista ja merkityksellistä.

Korjaan kaikki vaatteeni villasukista lähtien. Puuvillasukkia en vielä ole parsinut, mutta toisaalta aion kyllä seuraavaksi parsia hajonneen tiskirättini.

Aina kun voin, korjaan tekstiilit näkyvästi. Ajattelen, että tätä kautta voin arkipäiväistää sitä, että vaatteistaan voi pitää huolta. Toivon, että se saa jonkun muunkin miettimään, että näinkin voi tehdä.

Käsitöiden tekeminen itsessään on hidasta ja pohdiskelevaa tekemistä, joka vaatii aikaa ja tilaa. Tällainen toiminta on poikkiteloin sen kanssa, että meidän tulisi jatkuvasti suorittaa, kuluttaa ja olla hyödyllisiä. Minulle käsityöaktivismi on kulutuskritiikin lisäksi kannanotto hitaan elämänrytmin ja mietiskelyn puolesta.

Teen asioita, joiden tiedän olevan oikein. Turvapaikanhakijoiden puolustaminen ei ole kovin suosittua puuhaa, ja siinä saa mennä aaltoja ja pärskeitä päin. Olen saanut kuulla olevani suvakkihuora ja vanha lehmä, mutta minulle se on se ja sama.

Neulon lapasia, jotka ottavat kantaa. Yhdessä mallissani lukee ”Make human rights great again”, toisissa ”I love human rights”. Myyn niitä sosiaalisen median kautta ja lahjoitan rahat hyväntekeväisyyteen.

Tällä hetkellä kerään rahaa erään afgaani­miehen perheenyhdistämisprojektin tukemiseen. Byrokratian rattaat ovat kuivat ja ratisevat, ja perheen yhdistäminen vie saakelisti rahaa. Yritän auttaa omalta osaltani.

Välillä lapasten neulominen on tosi arkista. Jos joku on vaikka tilannut parin joululahjaksi, teen niitä hirveällä kiireellä. Samaan aikaan niiden neulominen nostaa edelleen pintaan kiukkua siitä, miten huonosti ihmisiä voidaan kohdella.

Herätykseni tapahtui vuonna 2015. Kotipaikkakunnalleni perustettiin ryhmäkoti alaikäisenä Suomeen tulleille turvapaikanhakijoille. Törmäsin ensimmäistä kertaa naamatusten ihmisiin, jotka ovat tulleet vieraaseen maahan pelkkä reppu selässä ja sandaalit jalassa.

Aloin kerätä näille nuorille tavaralahjoituksia. Kahtena iltana viikossa pidin heille suomen kielen keskustelukerhoa. Facebookissa tutustuin myös muihin, jotka auttavat turvapaikanhakijoita. Tämän kautta opin, miten pahasti turvapaikkaprosessit falskaavat ja miten turvapaikanhakijoiden oikeusturva horjuu.

Vuotta myöhemmin seurasin, miten minulle tutuiksi tulleet afgaanipojat tulivat täysi-ikään ja heitä siirrettiin ryhmäkodeista vastaanottokeskuksiin, ilman tukea. Näin heidän huolensa ja pelkonsa, kun he eivät tienneet, miten heille kävisi.

Kiipeilin seinillä harmituksen ja suuttumuksen kanssa. Päätin maadoittaa itseni neulomalla lapasia.

Käsityöihmiseksi en kutsuisi itseäni muuten. Kun lapseni olivat pieniä, ompelin heille vaatteita, ja nuorempana kyllä neuloin juuri lapasia. Tykkäsin kirjoneuleista ja tiesin, miten esimerkiksi suomalaisissa ja virolaisissa perinnelapasissa käytettiin kuvioita, joilla on omat, epäsuorat viestinsä.

Samaan tapaan käsitöissä on aina ollut jokin sisältö, jota ei välttämättä pysty lukemalla lukemaan. Merkeissä ja symboleissa on piilotettuja viestejä. Ajattelin, että viestejä voisi kirjoittaa vielä selkeämmin näkyviin.

En ollut neulonut vuosiin, mutta välineet löytyivät kyllä kaapista. Suunnittelin ruutupaperille lapaset, joihin tuli teksti ”Keep calm and help the refugees”. Ne viestivät, että kenenkään ei tarvitse säikkyä varjoja, vaan nyt noudatetaan tyynesti ihmisoikeussopimuksia ja kohdellaan kaikkia ihmisiä siten, kuten ihmisiä kuuluu kohdella.

Neuloin tästä mallista samana vuonna sini­valkoiset, Suomen lipuin koristellut versiot, jotka lähetin vuoden 2018 presidentinvaalien alla kaikille ehdokkaille saatekirjeen kanssa.

Nykyään minulla on muutama erilainen lapasmalli, joita neulon jatkuvasti. Tuorein näistä on Minna Canthin päiväksi vuonna 2023 suunnittelemani malli, jossa lukee ”Minä vähät välitän siitä, mitä ihmiset sanovat.”

Lukujen lähde: Käsitöiden harrastaminen Suomessa -kysely, Taitoliitto ja Taloustutkimus 2021