Kansakoulu oli elämäni talo, ja olin varma, että viettäisimme loppuelämämme yhdessä

Taloa voi rakastaa. Olen elämäni aikana rakastanut useaa syvästi ja intohimoisesti. Pari kertaa olen pettynyt rakkaudessa, tullut huiputetuksikin. Yksi olikin läpimätä, toinen liian työläs, high maintenance.

Olen aina haksahtanut vähän erikoisiin yksilöihin. Sellaisiin, joita on vaikea myydä eteenpäin. Jotka sijaitsevat oudossa paikassa, ovat liian isoja, liian erikoisia. Jokainen on jättänyt jälkensä joko sieluuni tai lompakkooni.

Kaikilla meillä lienee se yksi, jota ei koskaan saanut, mutta jota ei unohda. Minulla se on pieni omakotitalo vuosien takaa. Talo oli vähän repsahtanut, kuntokuuria vailla. Äkkiseltään katsottuna ei mitenkään erikoinen, mutta niin herttaisen omalaatuinen yksilö, että rakastuin ensi silmäyksellä. Suorastaan hurahdin. En pystynyt ajattelemaan muuta ensikohtaamisemme jälkeen. Olimme täydelliset toisillemme.

Talon oli varmaankin suunnitellut menninkäisten arkkitehti, koska kuka muu integroisi puun taloon. Keskelle lautaterassia oli nimittäin tehty rakennusvaiheessa tila puulle, joka kasvoi uljaana yhä 40 vuotta myöhemmin. Katto oli venytetty lipaksi terassin ylle, ja siinäkin ammotti aukko, josta runko mahtui kurottamaan kohti korkeuksia. Terassilla oli myös ulkotakka. Tietenkin!

Takka talon sisällä oli ovelasti nuotiomainen. En ollut ikinä ennen nähnyt vastaavaa. Takka oli täysin epäkäytännöllinen, mutta oi, niin tunnelmallinen! Tulipesä sijaitsi lattiatasossa kuin ulkotulipaikka. Se houkutteli äärelleen tarinoimaan ja soittelemaan kitaraa.

Huoneet olivat pieniä, katto matala, ja puut talon ympärillä kätkivät rakennuksen lehvästöihinsä kuin pesän.

Teimme talosta tarjouksen, mutta viime hetkellä myyjä vetäytyi kaupasta. Joku, joka oli viettänyt lapsuudessaan aikaa talossa, halusi ostaa sen.

Olin valtavan pettynyt. Tuntui kuin olisin menettänyt rakkaan. Olin jo rakentanut mielessäni taloon kokonaisen elämän: sisustanut huoneet, nähnyt mielessäni lasten kasvua seuraavat merkinnät ovenkarmissa.

Olen asunut kivoissa kodeissa tuon jälkeen, mutta en unohtanut tätä taloa koskaan. Miten elämäni olisi mennyt, jos olisinkin asunut siellä?

Joitain taloja olen rakastanut etäältä. Ne ovat kuitenkin painineet eri liigassa.

Saavuttamaton on esimerkiksi runoilija Pablo Nerudan kotimuseo Chilessä, jonne mielestäni kuulun asumaan. Talo Tyynenmeren rannalla on täynnä taidetta. Keittiön kaapeissa hehkuvat värikkäät lasit, koska runoilijan mielestä viini maistuu niistä paremmalta. Seinät on maalattu syvillä väreillä: okraa ja mustekynän sinistä. Kaktukset nojailevat puutarhassa.

Rannassa on parkissa vene, jonne taiteilija meni katselemaan aaltoja. Hän pelkäsi merta, mutta sai kuivalla maalla keikkuvassa veneessä istuessaan tunteen siitä, että seilasi tyrskyjen vietävänä. Siinä talossa ei voi olla kuin onnellinen. Näin on helppo ajatella etäältä ihastusta täynnä.

Omaa kansakouluani rakastin kuitenkin eniten. Olin varma että kuuluimme yhteen. Viettäisimme talossa loppuelämämme.

Mutta niin ei ollut. Tein eroa pitkään, mutta päätös oli ainoa oikea. Vanhojen unelmien raunioilta on alkanut versota uusia. On aika mennä niitä kohti.

Sanna Stellan on näyttelijä, joka kaipaa Ketunkorven, entisen kansakoulun, vanhoja ikkunoita.